Tai siis huovutettu. Kirjava kettu nimittäin. Kiitos Kaarinan kirjasto ja koululaiset! Oli kiva käydä!

Lauantaina oli siis steampunk-bileet. Nyt on vähän puhti poissa. Mutta se ei tietenkään estä minua vainoamasta teitä kuvallisella esityksellä illan kulusta!

Illan kuluessa saimme nauttia maistiaisen Tukkateatterin syksyllä esitykseen tulevasta näytelmästä Missä paikkasi, tiedätkö sen?

Meno yltyi kovaksi.

Steampunk-runoutta

Tuomariston suosikit jakautuivat melko tasaisesti eri runoille. Tässä oma suosikkini.

Pukuloistoa

Osuuskumman oma Atorox-Anni, jolta tulee ihan pian ulos uusi novellikokoelma Joen jumala. Pysykää kuulolla!

Tärähtäneen kirjailijan kirous. Kaverina ihanat leidit Salla Simukka ja J. S. Meresmaa.

Loppuillasta tanssittiin! (Kuvasta huolimatta en suinkaan ollut ainoa, kyllä ne muutkin. Näytän vain tässä mallia.)

Tapahtuma oli ainakin meidän järjestäjien, Osuuskumman ja Työväenmuseo Werstaan mielestä, erinomaisen hauska. Tykkäsittekö te? Ainoa, mitä olisin kaivannut vielä lisää, olisi ollut käsityöläisten myyntipöydät ja ehkä bookcrossing-pöytä. Pukukilpailuakin toivottiin. Mutta ties vaikka ensi vuonna? Saattaa olla, että tälle seuraa jatkoa! Illan kulusta kertonee jotain se, että lähdin juhlista seuranani… hai.

Mistä iloitsin kovin. Kiitos Siri, Salla ja Matti!

Ei höyry kuulkaa tähän lopu. Kohtsillään lähden tästä radio Tutkaan juttelemaan steampunkista ja juuri Avaimelta ilmestyneessä Mitä kummaa! Opas spekulatiiviseen fiktioon -tietoteoksessa minua tituleerataan steampunk-asiantuntijaksi. Voi fineys. Nyt alkaa nousta hattuun jo kaikki tämä. Alkaa. Sekaisin menee nainen. Alkaa käyttää foliohattuja ja siteerata itseään haastatteluissa. Alkaa puhua itsestään kolmannessa persoonassa hän.

Kiitos vml kuvausavusta jälleen kerran!

Oli päässyt unohtumaan, että olin luvannut laittaa Tampere Kupliissa suosittelemani sarjakuvat tänne Kryptozoologisiin tutkimuksiin. Korjaan asian pikimiten! Nyt heti!

Ohjelmakuvaushan oli seuraavanlainen:

Kerrassaan merkillisiä vaihtoehtotodellisuuksia
Tyttöneroja, jättirobotteja, vaihtoehtohistoriaa ja I. K. Brunel kuumempana kuin koskaan. Steampunk-sarjakuvissa 1800-luku näyttää hurjalta, rähjäiseltä ja upealta. Kirjailija Magdalena Hai esittelee muutamia parhaista.

Isambard Kingdom Brunel

Isambard Kingdom Brunel sarjakuvissa

Tästä muodostui esitys nimeltä

Alan Moore & Kevin O’Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga

• —Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga
• —Grandville

Bryan Talbot: Grandville

• —Wondermark
• —Girl Genius
• —Lovelace & Babbagen ihmeelliset seikkailut / 2D Goggles
• —Chester 5000 XYV (NSFW, ei lapsille!)

Sydney Padua: 2D Goggles

Lisäksi esityksestä jäivät pois nämä mielenkiintoiset ja / tai ansiokkaat sarjakuvat:

• Lady Mechanika - omalla lukulistallani, kunhan saan käsiini
• Sailor Twain - ei oikeastaan steampunkia, mutta sisältää höyryä ja fantasiaa. Hengästyttävän kaunis ja tutustumisen arvoinen nettisarjis!
• Les Aventures extraordinaires d’Adèle Blanc-Sec / The Extraordinary Adventures of Adèle Blanc-Sec - tämäkään ei ehkä ihan steampunkia ole, mutta erinomainen sarjis ja ihastuttava naispuolinen päähenkilö, josta tulee jostain syystä mieleen Tintti.

Kölnissä vietetään parhaillaan kansainvälisiä lasten- ja nuortenkirjallisuusviikkoja, Internationale Kinder- und Jugendbuchwochen, nyt jo yhdeksättätoista kertaa. Tällä kertaa kirjaviikkojen teemamaana oli Suomi, minkä vuoksi tapahtumaa järjestävä SK Stiftung Kultur kutsui kaikkiaan 13 suomalaista lasten- ja nuortenkirjailijaa vierailemaan kaupunkiin. Myös minä sain kunnian olla mukana!

Ohjelmassa oli koulu- ja kirjastovierailuja, joissa tapasimme koululaisia ja luimme heille näytteitä kirjoistamme, sekä suomeksi että saksaksi! Lukuvierailujen ohella meillä oli myös aikaa tutustua kauniiseen Kölnin kaupunkiin. Täytyy sanoa, että ihastuin. Vaikka Köln on suuri kaupunki, toimivan raitiovaunu/metrosysteemin ansiosta se on turistinkin helposti hallittavissa. Ensimmäisenä luppohetkenäni menin katsastamaan Kölnin monella tapaa suurimman nähtävyyden, Domin (Tuomiokirkon).

Säälittävä yritys kuvata Kölnin tuomiokirkko sellaisena kuin sen luonnossa näkee.

Rakennuksena se on järkyttävä. Ei siinä merkityksessä, että se olisi kauhea, ei! Vaan hyvin kaunis. Ja SUURI. Vaikuttava. Kun sen näkee ensimmäistä kertaa ulkoa, luulee tietävänsä, mitä odottaa sisätiloilta. Kuinka väärässä sitä voikaan olla.

Näkymä kirkon MATALAMMALTA puolelta, sivulaivasta.

Fantasiakirjoittajat puhuvat aina ”ihmeen tunnusta”, jota tekstistä täytyy löytyä. Kölnin tuomiokirkosta sitä itseään löytyi kuulkaa roppakaupalla. Suosittelenkin jokaista, joka haluaa kirjoittaa tarinoita jylhistä temppeleistä ja sankareiden ja jumalten muinaisista asuinsijoista, piipahtamaan mitä pikaisimmin Domissa. Ette kadu.

Ja juu, kyllä. Nuo pienet nököset alla olevan kuvan alaosassa keskellä ovat ihmisiä. Ihan aikuisen kokoisia, oikeita ihmisiä. Olisi pitänyt ostaa kalansilmälinssi kameraan pelkästään tätä näkymää varten.

Tässä seison ristikirkon keskustassa, keskilaiva jatkuu saman verran taaksepäin.

Joka unohtuu katselemaan tuomiokirkon upeita seiniä, kattoja ja lasimaalauksia saattaa missata täysin lattian mosaiikit.

Lievästi korkeanpaikankauhuisena ihmisenä minun on luonnollisesti tungettava jokaiseen keskiaikaiseen taivaita tavoittelevaan torniin, jonka löydän. Tuomiokirkon tapuliin siis tieni seuraavaksi vei.

Kerroinko jo, että kölniläiset rakensivat kirkkoa kuusisataa vuotta? Tarkemmin sanoen 1200-luvulta 1800-luvulle. Kerroinko, että kirkkoa ollaan parhaillaan restauroimassa, koska se on alkanut rapautua? Kerroinko, että torni on 157 metriä korkea ja nuo portaat ovat tuskin metrin levyiset? Kerroinko, että happi loppuu ihan justiinsa? No! Kerroinko?! Piih- Piih- Piih- HUUUIIIII-

-pulll-laah! Magdalena 1 – heikko liha 0! Muahhahhah!

Helpottuneen oloinen tornikiipeilijä on autuaasti unohtanut, että tornista pitäisi kiivetä vielä alaskin.

Tornin huipulla menneiden aikojen käsityö kohtasi modernin ajan: Joka ainoa seinä ja koristepinta oli kävijöiden nimien peitossa niin pitkälle kuin kädet (tai apuvälineet) vain ylsivät. Osa nimmareista oli sellaisessa paikassa kiviveistoksissa kaltereiden ulkopuolella, että yritteliään tuhertelijan on täytynyt hoitaa hommansa ennen turvakaarien asentamista, muurin päällä tasapainoillen, allaan reilu sata metriä raikasta joki-ilmaa. Jaiks.

Myöhemmin pääsin ihailemaan hulppean hienoa Reinjokea myös maan tasalta.

Saksalaisroomalaisessa museossa kävin huokailemassa kaupungin roomalaisaikaiselle historialle,

”Lucius Cassius Tacitus pystytti tämän kiven pojalleen Vernaclukselle, joka eli yhdeksän päivää.”

sekä toisen maailmansodan pommituksesta selvinneessä vanhassa kaupungissa.

Huomatkaa willywonkamainen karkkikauppa vasemmalla.

Kölnin rautatieasema on sehr steampunk.

Välillä toki piti tehdä töitäkin. Olin kirjailijoista ainoa, jolta ei ollut vielä käännetty kirjoja saksan kielelle, mikä teki olosta aika jännän kautta linjan! Onneksi välillä mukana oli kirjastokoira rauhoittamassa tilannetta.

Mukanani vierailuilla oli aina myös tulkkini Anna (kuvassa keskellä) ja järjestävän organisaation edustaja. Nainen kaiken tämän hienouden takana on Ursula Schröter (kuvassa vasemmalla), joka todella näki vaivaa, että me kirjailijat viihdyimme ja tunsimme olomme kaikin puolin ihaniksi.

Monesta koulusta sain mukaani paitsi hyvää mieltä, myös tervehdyksiä ja SUKLAATA! OMNOMNOM! Tässä kuva tervehdyksestä, koska suklaat on jo syöty. Tietty.

Kuvia matkalla tuli otettua kahdeksansataa, mutta ehkäpä nämä riittävät tällä erää. Aiiivan mahtava reissu! Lähtisin milloin vain uudelleen.

Huomio, huomio! Ensi lauantaina 14. 6. 2014 klo 12-02 Tähtivaeltaja-päivä Dubrovnik Lounge & Lobby Eerikinkatu 11, Helsinki.

Tapahtuma on ilmainen (klo 18 jälkeen K-18) ja koko ohjelma löytyy täältä. Mielenkiintoista kuultavaa ja nähtävää riittää! Itsehän pönötän lavalla näissä merkeissä:

12.15 Höyrykoneita, hammasrattaita ja korsetteja
     – Mikä steampunkissa viehättää?
Anne Leinonen (PJ), Magdalena Hai, Markus Harju, Shimo Suntila

16.00 Science Fiction, Fantasy and Me (engl.)
– Authors talking about their calling and what they love about sf/f.
Merja Polvinen (PJ), Hal Duncan, Magdalena Hai, Jukka Laajarinne

Osuuskummalla on tapahtumassa myyntipöytä, joten sinne sitten ostoksille!

Nähdään siellä! Siihen asti…

Olen tässä talven aikana keräillyt inspiraatiokuvia. Nyt kun kirja on viilausta vaille valmis, ajattelin jakaa Susikuningattaren Pinterest-kansion myös teidän kanssanne. Se löytyy

TÄÄLTÄ.

Boardiin kertyi kuvia mm. 1800-luvun Pariisista, Romaniasta, hylätyistä linnoista, ihmissusista…

Jossain vaiheessa hain kuvia ärhäköistä naispuolisista sotureista ja soturikuningattarista. Arvatkaapa, kuinka paljon otti pattiin se, että noilla hakusanoilla löytyy kyllä fysiikan lakeja uhmaavia rintavarustuksia, sänkykamarisilmiä ja törrötyksiä ja pyllistyksiä kaikissa muodoissaan, mutta ei juurikaan oikeasti tymäköitä sotatätejä? Kyse ei ole edes siitä, etteikö historiasta löytyisi asennemimmejä, myös sotarintamalta. Jostain syystä me vain olemme täyttäneet netin tyhjäsilmäisillä, notkoselkäisillä tissibeibeillä ja päättäneet kutsua heitä kuningattariksi. Lopulta löysin kuitenkin muutamia kuvia, jotka vastasivat omaa ajatustani siitä, millainen tyyppi meidän pikku Gigimme voisi olla Susikuningattaren aikaan. Alex Kingstonista Boudiccana löytyi pari aika mahtavaa kuvaa. Samantha Swords (Catto-Mott) taas on oikean elämän asetaituri. Mutta aikuistuvan Gigin henkinen peili löytyi kyllä mielestäni näistä alla näkyvistä Arkonan laulajan Masha Screamin promokuvista. Voi Lokin äpärä, tuon naisen kohtalokas jurotus vaan vetoaa minuun hyvin syvällisellä tasolla.

(Älkää edes kysykö minulta naispuolisten ihmissusien kuvien etsimisestä. Löysin pari, mutta se oli vaikeaa, kivuliasta ja vähän naurattavaa ja omituista, enkä halua puhua siitä.)

Hykerryttävä paketti saapui tänään postilaatikkooni, hehkullaan lämmittämään kylmää, sateista Suomen kesää: Arvi Nikkarevin toimittama novelliantologia Soome ulme 2. Antologiassa on mukana yhdeksän suomalaista spefi-novellia, joista yksi on minun oma Vaskimorsiameni.

Myönnän, että hengästyttää olla samassa antologiassa tällaisten kiistattomien novellitaitureiden (Nimien!) kanssa.

Oman tekstin näkeminen toiselle kielelle käännettynä on kuin se olisi saanut uuden elämän, aavistuksen erilaisena versiona itsestään, irrallaan minusta.

Huikeaa.

yleensäkin, mutta erityisesti 11.-13.7., kun siellä on FINNCON, tuo kaikkien scifi- ja fantasiafestareiden kuningas! Ei haittaa, vaikka et ole ennen käynyt, eikä haittaa, vaikka et ole hard core -fantasiaharrastaja. Tapahtuma on ilmainen ja kaikille avoin. Ohjelmaa on moneen makuun, kunniavieraat ovat überhienoja, ja naamiaiset, myyntipöydät ja tuhannet samanhenkiset ihmiset takaavat sen, että viimeinenkin itsehillintäsi katoaa. Kun raahaudut sunnuntaina kotiin, pääsi saattaa tuntua raskaalta, sillä se on TÄYNNÄ SPEFIÄ.

Itse matkustan Jyväskylään jo hyvissä ajoin ja tulen olemaan paikalla koko viikonlopun. Minut voi bongata seuraavista ohjelmanumeroista:

Lisäksi olen tuomarin ominaisuudessa paikalla Novan palkintojen jaossa ja päivystän tunnin verran Osuuskumman pöydässä molempina päivinä. (Gigi ja Henry -sarjan kirjat muuten löytyvät Rosebudin pöydästä.) Tulkaapa katsomaan, mitä uutta meillä on teille tarjolla. Anni Nupposen Joen jumalaa voinkin jo suositella tuoreeltaan.

Eli nähdään Jyväskylässä reilun viikon päästä? Hyvä. Se on sitten sovittu.

~oOo~

”Kyllä, kyllä… Finnconiin… Pelottava leijuva nainen sanoi niin.”

~oOo~

Viimeistä viedään: Susikuningatar, taiton tarkistus. 448 sivua liitteineen. Trilogia päättyy. Oikeasti. Kun teen tämän, homma on minun osaltani purkissa. Mutta kertokaapa yksi juttu…

MITEN KYYNELTEN LÄPI VOI OIKOLUKEA? Sniii-iiif!

Kirjailija pakkaa Finnconiin: Sunnuntain laukku.

Ajattelin alustavasti, että koska sunnuntaina Finnconissa vedän Maailmankaikkeuden parhaan turistikohteen kunniaksi ykköset päälle, pukeudun lauantaina niin kuin normi-ihmiset. Ahhah. Ahhaha. Niin. Yksi asia johti toiseen, nurkan takaa epämääräiset hahmot lähestyivät hämärine ehdotuksineen, tyrmäystippoja tarjoiltiin ja kolkkaamistakin tapahtui. Luultavasti. Muistikuvani viime päiviltä ovat hieman hataria. Mutta lyhyestä virsi kaunis: Nyt olen osa S/S Steampinkin miehistöä naisistoa. Hii-ohoi. Sen kunniaksi piti miettiä asusteita ja… rakentaa kanuuna. Tähän mennessä on tapahtunut seuraavaa:

Harmi vain en saanut kanuunaa ihan valmiiksi ja lähden huomenna jo aikaisin tien päälle, joten nähdäksenne lopputuloksen teidän täytyy vain tulla Finnconiin ja nähdä kanuuna livenä. Siellä kaikki tyypit muutenkin on. Siellä sinunkin pitäisi olla.

Kuten ovelimmat ovat jo ehkä aiemmista Kryptozoologisissa tutkimuksissa julkaistuista tiedonannoista päätelleet, Jyväskylässä oli viime viikonloppuna Finncon, Suomen suurin ja kaunein tieteis- ja fantasiakirjallisuuteen ja SF/F-kulttuuriin keskittyvä kolmepäiväinen con-iloittelu. Ja kas, minäkin olin siellä!

Edellisessä postauksessa jäimme aiheeseen ”avaruuskanuuna” ja kuinka se tuunataan steampunk… steampinkisti.

Katsokaa, taiteilija. Kuinka keskittyneesti hän työskentelee. Eikä kuva ole ollenkaan lavastettu. Ei suinkaan.

Hieman vanhentavaa kuonaa ja varjoa vähentämään harmillisen muovista vaikutelmaa. Tämä ase on kuulkaas nyt nähnyt toimintaa. Se on ollut paikoissa. Se on kova ja hurja ja ja ja…

Se on hurjan söpö. Skweee!

”The Lady Who Enjoys Her Weaponry Way Too Much” eli S/S Steampinkin tykkinainen valmiina palvelukseen. Mutta ennen tätä tapahtui…

FINNCON 2014

PERJANTAI

Perjantain ohjelmat järjestettiin Kirjailijatalolla. Saavuin sinne sen verran myöhässä, että ehdin kuulla Hugo-paneelista vain loppusanat. Miljöö ja ilma olivat ihanat ja väkeä riitti täyttämään melko lailla joka nurkan ja ikkunanpieletkin.

Cheryl Morganin luotsaama kirjailijakunniavieraiden On Writing oli erittäin mielenkiintoinen. Keskustelu sivusi niin kirjoittajaryhmiä, kirjoittajan vertaistukea kuin julkaisemisen kiemuroita ja tietenkin itse kirjoittamista. Panelistit vasemmalta oikealle Hannu Rajaniemi, Scott Lynch ja Elizabeth Bear, joka on julkaissut 22 teosta kymmenessä vuodessa! Olin sen verran vaikeassa paikassa kuvaamisen kannalta, että Cheryl jäi ikävästi pylvään taakse.

Finncon-ohjelman jälkeen Kirjailijatalolla vietettiin Stk ry:n 30-vuotisjuhlaa ja meillä kaikilla oli niin mukavaa. Kaksi kertaa minulle ehdotettiin, että voisin lopettaa sunnuntain paneelit heittämällä vaatteet veke ja juoksemalla naakkenina läpi Finncon-alueen. Miksi, kysyn minä? Miksi? (Ehkä minut sekoitettiin siihen toiseen, karvaisempaan tyyppiin. Hänestä lisää kohdassa Sunnuntai.) Tässä yllä olevassa kuvassa en tanssi flamencoa, vaikka se siltä saattaa nopeasti katsottuna näyttää, vaan kyseessä on S/S Steampinkin harjoitukset. Mistä pääsemmekin aasinsiltaa pitkin kloppoti kloppoti seuraavaan päivään!

LAUANTAI

S/S Steampinkin naisisto naamiaisvalmiudessa. Kiitos mainiosta kuvasta Tarja Sipiläiselle. Pink is punk!

Naamiaisten Best In Show tässä haastateltavana. Oli ylen hieno hän.

Omiin velvollisuuksiini lauantaina kuului mm. Nova-tuomarointi, joka oli totta puhuen enemmän ilo kuin velvollisuus. Top 10:stä paikalle pääsivät Anu ja Eero Korpinen, Liisa Näsi ja Susanna Hynynen. Tästä linkistä pääsee katsomaan top kympin kokonaisuudessaan.

Ilman glooriaa en jäänyt itsekään. Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita -antologiassa julkaistu novellini Siivekäs mies Isaac pääsi Atorox-kisassa kahdeksannelle sijalle! Jos katsotte kuvaa tarkkaan, saatatte huomata, kuinka himoiten tuijotan Jussi Katajalan Atorox-pystiä. Ensi vuonna tavoitteena top 5! Nälkä kasvaa syödessä, sanotaan. Mikä tarkoittaa sitä, että…

AARGH! VAROKAA! Aasinsilta heti huutomerkin jälkeen!

SUNNUNTAI

koitti näissä merkeissä.

Sain keväämmällä kutsun osallistua Maailmankaikkeuden paras turistikohde -paneeliin. Minulla oli kuitenkin muita kiireitä, joten lähetin paneeliin hyvän ystäväni Rahel Baruchan Umbrovian kuningaskunnasta. Hän on varcolac-heimoa, samasta Vukin klaanista kuin vanha tuttumme Aren Mussovits, ja asuu tällä hetkellä (kun sanon tällä hetkellä, tarkoitan tietenkin aikaa Vihreän saaren vaihtoehtoisessa todellisuudessa, ca. 1869) Pariisissa. Rahel oli hieman hermostunut matkanteosta ja omituisista tavoista, joita hänen oli pakko täällä meidän todellisuudessamme noudattaa. Tässä hän nauttii vähälihaista aamiaista Jyväskylän emäntämme hoteissa. Taka-alan seepraihminen ei liity asiaan mitenkään. Rahel ei ainakaan syönyt häntä tai pilkkonut millään tavalla matkaevääksi.

Passikuvan ottaminenkaan ei sujunut täysin kommelluksitta. Onneksi poliisilaitoksen sedät olivat hyvin avuliaita.

Jostain syystä ne kuitenkin halusivat lisätä tuohon kuvan alle tekstin: ”Oletteko nähnyt tätä naista? Ilmoittakaa välittömästi lähimmälle viranomaiselle jne.” En voi käsittää en.

Sunnuntaina käyttelin kameraa kauhean laiskasti, mutta Viimeisen roskakirjailijan tittelistä käydystä kaksintaistelusta sentään sain kuvia.

Taistelussahan oli kyse Boris Hurtan kantamasta Suomen viimeisen roskakirjailijan kunnianimestä, jonka hän tahtoi poies lahjoittaa. Mahdollisia nimen perijöitä ilmaantui paikalle kaksi: Kuoriaiskirjojen omistaja ja URS-liikkeen perustaja Tuomas Saloranta sekä raapalemestari Shimo Suntila. Taistelun tuomaroi Anne Leinonen ja sen selosti shokkaava rokkaava sähkö-Väinämöinen Juha Jyrkäs. Odotin ohjelmalta suuria ja voin sanoa, etten joutunut pettymään.

Taistelu alkoi varsin tasaväkisissä tunnelmissa.

…Kunnes kävi näin.

Voi hyvä ihme minun vanhaa sydäntäni! Tuomari oli täysin kiiltävien esineiden pauloissa, kun Shimo-paran kimppuun hyökkäsi Salorannan masinoimin kepulitempuin joukkio renttuja ja kehveleitä, jotka mätkivät Suntilan ketoon! Onneksi tuomari Leinonen palasi lopulta tehtäviensä tasalle ja hylkäsi Salorannan suorituksen, sillä muutoin olisi kammoittava vääryys päässyt tapahtumaan. Monien kummallisten kiemuroiden kautta (areenalle saapui itse Roskakirjailija Hurtta kurittamaan poikasia) tarvittiin uusintataistelu. Kovasti metsot mesosivat ja kaksi karhua toisiaan kurmotti, mutta loppujen lopuksi kaatui tantereeseen toinen jos toinenkin.

Taistelu viimeisen roskakirjailijan tittelistä jäi ratkaisemattomaksi. Nähdäänkö nämä roskakirjailija-wannabeet kenties ensi vuonna samoissa merkeissä Archipelaconissa? Toivon niin.

Siinä olikin oma kuva-antini sunnuntailta. J. S. Meresmaalta sain vielä tämän upean kuvan iltapäivän tunnelmista ravintola Sohwin terassilla.

Kahvin voimallahan sitä koko viikonloppu melkein tahkottiinkin. Kirjoja lähti tälläkin kertaa mukaan, kummaa ja kummempaa. Nämä olen tähän mennessä löytänyt laukkujeni kätköistä. Ylhäällä keskellä on S/S Steampinkin naamiaispalkinto (Paras esitys/Best Performance, jei!), jota kierrätämme ohjelmaan osallistuneiden leidien kesken.

Varpaat ovat kuvassa sen takia, että sunnuntai-iltana vannoin luopuvani kengistä loppukesän ajaksi. Kun olen yhden hellepäivän harpponut pitkävartisissa, vuorellisissa saappaissa ja täysnahkaisissa spatseissa, voin ihan rehellisesti sanoa: Paljaat varpaat. Olen kaivannut teitä. Olen tehnyt teille vääryyttä.

Kiitos jälleen kerran koko Finncon-väelle, kun saitte aikaan tämän ihanan spefistisen viikonlopun!

Rahel Barucha tahtoo lähettää erityiskiitoksensa Makeup your Jangsara -blogin Jangsaralle tästä hienosta ihmissusimeikin tutoriaalista!

Väsyneenä, mutta onnellisena over and out. Ensi vuonna sitten Archipelaconiin!

Suoritamme Kryptozoologisissa tutkimuksissa kesäremonttia, pahoittelemme sotkua.

Ta-daa! Mitäs pidätte? Kesällä aivo lepää, ja kun alan aavistella syksyn tuulten lähestyvän, minun mieleni tekee uusiutua. Viimeisimmästä suurremontista oli päässyt kulumaan jo useampi vuosi (järkytys!), joten pistimme tällä kertaa peikkojen kanssa oikein kunnolla hösseliksi. Ensin hieman taustaa, jos sopii?

Kryptozoologiset tutkimukset sai alkunsa huuhaatarinakauppana, jossa hymy oli ainoa käypä valuutta.[1] Meillä oli mukavaa, kuten voitte huomata, mikäli rullaatte hiirellä vuosia taaksepäin. Aika kuitenkin kului, niin kuin sillä on tapana. Asiat muuttivat muotoaan. Elämääni astuivat ensin Mörkö ja Mikko, sitten Gigi ja Henry, Thaddeus, Ichabod ja neiti Lisbeth Duvarney, lentävä hollantilainen Isaac, Yksikorva sekä liuta muita otuksia ja henkilöitä, jotka vaativat itselleen kannet ja paperisen eksistenssin. Heidän mukanaan minusta tuli kirjailija. Mikä on hienoa.

Kirjailijuuden myötä Kryptozoologisten tutkimusten todellisuuteen repesi kuitenkin juopa. Alkoi olla yhä enemmän asioita, jotka ovat totta, ja asioita, jotka ovat vähemmän totta… tai kenties hieman eri tavalla totta. On peikkoja ja keijukaisia (nautin näiden seurasta) ja on kirjailijaesiintymisiä ja vakavia aiheita (kaikenlaista tärkeää). En enää tiennyt, mitä kaikkea tässä pikku puodissani onkaan. Mitä siinä pitäisi olla. Mitä kaikkea haluaisin täällä olevan! Joten otimme peikkojen kanssa kirveet ja lapiot karvaisiin kouriimme ja… Päädyimme laajentamaan.

Tästä eteenpäin Kryptozoologisissa tutkimuksissa on kaksi erillistä osastoa, joihin – mikäli atk-peikkojen koodi toimii – kaikki aivoitukseni tulevat jatkossa jakaantumaan.

Klikkaamalla hiirellä kohdassa ”Elämä” minun naamaani tahi sen alle kirjoitettuja asioita pääsette osastolle, jossa tarkastellaan ”kirjailijana ja ihmisenä olemista pienehkön petokalan näkökulmasta”. Tuo petokala olen tietenkin minä, Hai. Terve. Osastolla ”Elämä” käsitellään toisin sanoen Oikeita asioita Oikeasta maailmasta.

Asioita, jotka ovat totta.

Kohdasta ”Tarinat” taasen pääsette ihmeelliseen todellisuuteen, jota voisi kutsua alkuperäisiksi Kryptozoologisiksi tutkimuksiksi. Satuja, tarinoita ja höpötiedettä niin paljon kuin sielu sietää. Värityskuvia ja paperinukkeja. Aarrekarttoja outoihin maihin. Mainittakoon erikseen, että tarinaosasto on ja pysyy lapsiystävällisenä.

(Vaikka siellä kyllä puhutaan jonnin verran pieruista ja merihirviöistä. Jos pelkäätte jompaa kumpaa, kannattaa ehkä jättää klikkaamatta. Mutta sitten olette ehkä muutenkin väärällä sivustolla.)

Viimeisenä rivissä on myös namikka nimeltä Kirjallinen tuotanto, jonka takaa löydätte ajantasaisen listan kansiin päätyneistä teoksistani.

Mutta jos olette niitä tyyppejä, joille on täysin luontevaa tehdä paperinukkeja yhtenä hetkenä ja seurata seuraavana, kuinka sekava voinkaan olla, uusimmat postaukset ilmaantuvat etusivulla tuohon kuvakkeiden alapuolelle, eli niitä on mahdollista lukea myös perinteiseen tapaan julkaisujärjestyksessä.

Sivutkin löytyvät tutulta paikaltaan yläpalkista.

Muita uudistuksia: Kun hiirtä kuljettaa sivun oikeaan laitaan, sieltä putkahtaa esiin Magdalena Hai -naamakirjasivun viimeisimmät päivitykset, noin vain. Ooh, magiaa!

Vasemmalta taas löytyvät olennaiset some-nappulat.

Aiemmin sivupalkkeihin sijoitetut linkit, kategoriat, suosituimmat postaukset ym. löytyvät etusivulla alapalkista.

Mennessänne sivuille tai yksittäisiin postauksiin ne ilmaantuvat myös sivupalkkiin.

Jotain pientä säätöä tässä luultavasti vielä tapahtuu. Tiedättehän, metsästetään remontin myötä nurkkiin pesiytyneitä bugeja, naputellaan naulankantoja ja viilataan fontteja… Mutta olen aika tyytyväinen. Uudet tuulet puhaltavat, uusia asioita tapahtuu. Se tuntuu hyvältä ja oikealta. Kesän lämpöinen on hän.

Kiitos kuvasta Ki Ruusuvuorelle.

[1] Myymälävarkaiden lukumäärä väheni merkittävästi sen jälkeen kun hankin Börtin. Mikään ei vedä hymyä korviin niin nopeasti kuin raivostunut vuorenpeikko.*

*Hei, en sanonut mitään siitä, että hymyn täytyisi olla aito. Pääasia, että hampaat näkyy. Niiden ei tarvitse välttämättä olla edes suussa. Olemme hyvin suurpiirteisiä täällä Kryptozoologisissa tutkimuksissa.

Haapamäen museoveturiyhdistys ry järjestää joka kesä veturiajeluita ympäri Suomea. Tänä vuonna päätimme ystävien kanssa varata liput Turusta Uuteenkaupunkiin ja takaisin. Matka tehtiin 1950-luvun puukorisissa matkustajavaunuissa ja veturina toimi Dr13-sarjan dieselveturi ”Alsthom”.

Junassa oli upea tunnelma. Oma teemani päivälle oli helteen sanelema ”modernisoitu Gibson girl”. Ei ajanmukainen, mutta erinomaisen sopiva. Junassa oli mukana myös erittäin komeasti 50-60-luvun tyyliin pukeutunut joukkio matkustajia, joista en ikävä kyllä ymmärtänyt ottaa kuvia.

Kirjailija pahanteossa, viettiensä vietävänä!

(Uuteenkaupunkiin päästiin kuitenkin ehjinä ja kaikki vaunut tallella.)

Uusikaupunki on ihana pieni helmi meren suulla. Joenvarren suurissa, punamultaseinäisissä hirsiaitoissa oli useita ravintoloita ja mainio antiikkikauppa/kirpputori, josta lähti mukaan yhtä sun toista. Kaksi tuntia kului siivillä ja pidempäänkin olisimme viihtyneet!

Paluumatkalla oli aikaa nauttia sitruunasoodaa ja ihailla antiikkikaupan löytöjä. Tässä tarkastelun alla Ilmari Jäämaan Nuorten Kokeilijain ja Keksijäin Kirja vuodelta 1934 (kuudes painos), jossa Suomen poikia opetetaan mm. rakentamaan Wimshurstin influenssikone. Herrijee.

Pysähdyimme toviksi Mynämäellä, jossa uupuneille matkailijoille tarjottiin sympaattisen asemamiljöön lisäksi mehua ja elokuva.

Keekoilemassa junan parhaassa paikassa.

Varsinkin, kun juna on liikkeessä!

Nämäkin lähtivät Henrikin Tuotteesta mukaan.

Hirmuisen kaunis joulukortti (takana lukee ”Glad Jul 1901″), sekä perin jännittävältä ja draamalliselta vaikuttava lukuromaani vuodelta 1923, W(V)aldemar Bonselsin Anje, jonka otin mukaan puhtaasti kansitaiteen ja tämän alkulauseen takia:

”Kertomus on alettava Anjen isän nuoruuden tarinasta, jonka kaamea loppu sai tuon elämän murtaman miehen vetäytymään syrjäiseen rämeseutuun, josta tuli Anjen koti.”

Ooh, jännittävää!

Tuleeko muille tästä Anjen isän kuvauksesta mieleen Kotiopettajattaren romaanin Rochester?

Anjen äidistä tulee ainakin mieleen Jane Eyre.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

Kiitokset minua esittävistä (jälleen kerran HULPPEISTA) kuvista Ki Ruusuvuorelle, joka ymmärtää valon ja kuvakulmien alati kasvavan merkityksen.

Kirjan kirjoittamista verrataan usein kuvanveistoon. Itsekin olen verrannut sitä muovailuvahalla leikkimiseen. Ensin kirjoittajalla on käsissään muodoton möykky: Idea ja sen raakamateriaali. Siitä hän alkaa vähitellen tehdä tarinaa. Hän veistää turhia pois ja lisää sisältöä minne tarvitaan, muokkaa ja muovaa, kunnes hänellä on käsissään jotain arvokasta ja ainutlaatuista. Tämä onkin hyvä mielikuva kirjoitusprosessin aikana, sillä se auttaa kirjoittajaa suhtautumaan tekstiin kevyesti ja ohjaa hänet pois itse rakennetuista umpikujista ja näkymättömien seinien läpi.

Mutta oikeasti kirjoittamisen lopputuote, kirja, on kirjoittajalleen mandala.

Näin lapsena ohjelman, jossa tiibetiläiset buddhalaismunkit rakensivat mandalan. Se oli kiehtovaa. Hiekanjyvänen kerrallaan, väri, linja ja kiehkura kerrallaan he rakensivat täydellistä kuvaa. Niin kaunista, ajattelin. Kun mandala oli valmis, munkit pyyhkivät sen pois ja ripottelivat hiekat tuuleen. He näkivät niin paljon vaivaa jonkin sellaisen takia, josta he luopuivat heti, kun se oli valmis? Täydellisestä kauneudesta? Mandalan tuhoamisella oli nuoreen mieleeni valtava vaikutus. Uskon, että sillä hetkellä ymmärsin voimakkaammin kuin koskaan - ehkä ensimmäistä kertaa – että kaikki mitä elämässä koemme, hienoimmat tunteet ja surullisimmat kokemukset, se kaikki on ohimenevää. Mutta ymmärsin myös, että kaiken katoavaisuuden ymmärtäminen ei saa pelottaa. Se ei saa estää tekemästä mandalaa. Mandalan rakentaminen on tärkeää, ja siitä luopuminen on tärkeää. Pohjimmiltaan mandalan kauneus näet on sen hetkellisyydessä.

Se oli hirveän vapauttava ajatus.

Nyt huomaan jälleen palaavani mandala-periaatteeseen. Susikuningatar on painoa vaille valmis ja sen myötä koko Gigi ja Henry -sarja. Olen tehnyt surutyötä. Tuntenut kauhua. Katumusta. Häpeää. Mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin? Mitä jos lukijoiden toiveet eivät täytykään? Olinko täysin vastenmielinen ihminen läheisilleni tässä viimeisen rutistuksen aikana? (Olin.) Toisaalta tunnen riemua. Olen niin ylpeä! Hittojako siitä, vaikka ihmiset eivät pitäisi, sarja on juuri sellainen kuin siitä pitikin tulla. Satojentuhansien hiekanjyvien jälkeen se on tehty. Valmis. Täydellinen. On aika päästää irti.

Sen jälkeen, kun kirja on lähtenyt painoon, se alkaa muuttua todeksi lukijoille. Samalla se lakkaa olemasta kirjailijalle. Kyllähän kirjailija kirjasta puhuu, messuilla ja tapahtumissa, ja jos tuuri käy, jopa haastatteluissa, mutta hän puhuu siitä niin kuin kadotetusta rakkaudesta tai vainajasta, joka oli hänelle kerran läheinen. Kirja lakkaa olemasta aktiivinen osa hänen elämäänsä ja muuttuu muistoksi jostain, joka joskus oli.

Kirjailija on mandalansa tehnyt.

Saanko esitellä: Susikuningattaren kansi, tekijänä jälleen lahjakas Sàra Köteleki. Gigi ja Henry -sarjan päättävä osa tulee ulos syyskuussa.

Kammionsa hiljaisuudessa kirjailija pyyhkii työpöydän, ripottelee hiekanjyvät joen vietäväksi, huokaisee ja hymyilee. Hän voi nyt aloittaa uuden mandalan.

”Opetelkaa tunnistamaan pelko itsessänne, voittamaan se, jopa käyttämään sitä hyväksenne. Tehkää siitä vahvuutenne. Vain siten teistä tulee kaiken pelon herroja.”

- Mestari Oniwaka, Susikuningatar

~oOo~

Mitä lievästi korkeanpaikankammoinen kirjailija tekee vapaapäivänään? YLITTÄÄ ITSENSÄ! Aahhaha! Aahhaha! Tämän videon nimi voisi olla ”Elän kuten opetan”. Tai ”Hän huutaa kuin hiiri”. Mutta nyt se on proosallisesti ”Flowpark”.

Tässä alla olevassa kuvassa olen 26 metrin korkeudessa! Hullun hommaa. Oikeasti. Reissun tuomisina oli käsite ”Jännähymy”. Se on se ilme, jonka teen, kun olen kuuden metrin korkeudessa, kietonut käteni puun ympärille ja näytän siltä, etten aio ihan pieneen hetkeen siitä liikahtaa. Saman ilmeen voi toisinaan nähdä kasvoillani myös kirjamessujen haastatteluissa.

Mutta olen niin ylpeä, että uskalsin.

Gigi ja Henry -sarjaa koskevista kysymyksistä saan useimmin vastata niihin, jotka liittyvät sarjan luokitteluun ja oletettuun kohderyhmään. Ovatko kirjat scifiä vai fantasiaa? Onko ne tarkoitettu lapsille vai nuorille? Voiko aikuinenkin lukea niitä? Mihin hyllyyn itse sijoittaisit Gigi ja Henry -sarjan?

~oOo~

Aluksi nopeat ja yksinkertaiset vastaukset esitettyihin kysymyksiin:

Ovatko Gigi ja Henry -sarjan kirjat scifiä vai fantasiaa?

Enemmän scifiä kuin fantasiaa.

Onko kirjat tarkoitettu lapsille vai nuorille?

Sekä että.

Voiko aikuinenkin lukea niitä?

Totta mooses.

Mihin hyllyyn itse sijoittaisit Gigi ja Henry -sarjan?

Jos on pakko jotain sanoa, sijoittaisin sarjan kokonaisuudessaan nuorten/fantasiahyllyyn. Mutta hyllyjaot ja niiden perusteet vaihtelevat kirjastoittain niin paljon, että jätän ongelman mieluusti ammattilaisten ratkaistavaksi.

~oOo~

(Pieni vinkki: Jos ette pidä siitä, että kirjailija analysoi omia kirjojaan, älkää jatkako lukemista tästä eteenpäin.)

Susikuningattaren tulevan julkaisun myötä lokerointi ja luokittelu tulee taas ajankohtaiseksi. Susikuningatar on paria astetta aikuisempi ja teemoiltaan vaativampi kirja kuin sarjan aiemmat osat. Toisaalta Helsingin Sanomien syksyn kirjauutuuksien esittely ”Lasten- ja nuortenkirjoissa seikkaillaan realismin rajoilla” sai minut pohtimaan myös genreasioita. Missä määrin itse kirjoitan ”realismin rajoilla”?

~oOo~

Puhutaanpa genrestä

Steampunk on monella tapaa mielenkiintoinen kirjallisuuden alalaji. Se on selvästi spekulatiivista fiktiota: Siinä tapahtuu asioita, jotka eivät ole eivätkä voi olla totta. Se on genrenä myös melko tarkkaan rajattu: Viktoriaanisen ajan maailman teknologiasta ja estetiikasta inspiroituvaa tieteiskirjallisuutta, retroscifiä. Ehkä juuri tämä saa jotkut scifistit vieroksumaan steampunkia. He kokevat rajauksen liian tiukaksi, jotta steampunk voisi heidän mielestään olla elinvoimainen kirjallisuudenlaji.

Mutta mitä steampunk sitten on? Se oli alkujaan tieteiskirjallisuutta, joka flirttaili fantasian kanssa. Sittemmin pari tutustui, rakastui ja meni onnellisesti naimisiin, ja heidän häissään istui anopin paikalla vaihtoehtohistorian suuri daami konservatiivisessa turnyyriasussaan. Pikkusisko Punk aiheutti hässäkkää tulemalla paikalle pelkässä korsetissa ja lehtimyyjän hatussa, velociraptorilla ratsastaen. Lähtikö metafora taas käsistä? No ehkä vähän.

Gigi ja Henry -sarjan steampunkissa on kosketuspintaa historialliseen fiktioon. Se kumartaa syvään vanhan ajan seikkailukirjoille. Olen historianörtti ja vieläpä taipuvainen innostumaan pienimmistäkin yksityiskohdista. Pyrin autenttiseen kuvaukseen maailmasta siinä määrin kuin se suinkin on mahdollista. Minulle se onkin yksi steampunkin suurimmista viehätyksistä: Toden ja tarun kohtaaminen ja kuinka se toteutetaan. Ja vaikka olenkin surkean epäpätevä ennustamaan, millä kaikilla mahdollisilla tavoilla Grönlannin mannerjäälaatan osittainen sulaminen vaikuttaisi maailmanhistoriaan, yritän tehdä skenaariostani mahdollisimman uskottavan. Kun Susikuningattaressa mainitsen, että Pariisin Théâtre Lyrique Impérial esitti talvella 1866 oopperaa nimeltä Don Juan, voitte olla varmoja, että en ole heittänyt faktaa hatusta. En kirjoita steampunkia kevyesti. En suhtaudu vaihtoehtohistoriaani löyhästi.

Toisaalta valintoja on tehtävä. Yksi sarjan merkittävistä hahmoista on keksijä, jonka keksinnöt ovat jopa kymmeniä vuosia ajastaan edellä. Minun on täytynyt tehdä päätöksiä sen suhteen, täsmälleen mitä kuningas on ennen aikojaan päähänsä saanut. Kerjäläisprinsessaa kirjoittaessani mm. pohdin pitkään, kirjoittaisinko kuninkaan ilmalaivan polkimiin ketjut. Siis polkupyörän ketjut. Se olisi ollut hassu pieni anakronismi ja sellainen innovaatio, jonka voisin kuvitella kuninkaan hahmona tekevän. Muistaakseni kuitenkin sittemmin poistin maininnan ketjuista, koska totesin, että se olisi ollut sen sorttinen poikkeama todellisesta historiasta, joka minun olisi pitänyt selittää lopussa, enkä suoraan sanottuna jaksanut nähdä vaivaa niin pienen asian takia. Siispä kuningas Konstantin joutui käyttämään hihnoja, kuten muutkin aikalaisensa.

Faktoihin liittyen ja ajatusmaailmaani (epä)selventääkseni, lähestymistavassa on riskinsä eli meinasipa käydä nolo kömmähdys. Susikuningattaren taittovedoksesta bongasin sanan ”ristipääruuvimeisseli”. Niin kolkytlukua, ihmiset. Eih. Seurasi capslock-kommentti kustannustoimittajalle: ”ARGH! ANAKRONISMI! POISTA RISTIPÄÄ!” Kuningas saattaa nähkääs (minun ja tarinan sisäisen logiikan mukaan) rakentaa jättimäisen ilmalaivan satamakaupungissa, jota ei ole olemassa, mutta hän ei ole käyttänyt verstaassaan ristipäämeisseleitä lähes sata vuotta ennen kuin ne keksittiin. Sorge. Ei käy. En hyväksy.

Eipä sillä, kaiken tämän paasauksen jälkeen olen melko varma, että joku tahaton anakronismi kirjaan on kuitenkin jäänyt. Luultavasti joku valtava norsunkokoinen, jota en vain ole missään vaiheessa tajunnut enkä tajua vieläkään. Eh. Sitten onpi nolo olo. Mutta ei voi mitään. Tehty mikä tehty.

~oOo~

Puhutaanpa kohderyhmästä

Onko Kerjäläisprinsessa lastenkirja? Kyllä, vaikkakin suosittelen sitä isommille lapsille, kymmenestä ikävuodesta eteenpäin.

Onko Susikuningatar lastenkirja? Ei ole.

Kuulen nyt kaikkien kirjastonhoitajien repivän pelihousujaan, ripottelevan tuhkaa hiuksiinsa ja huutavan yhteen ääneen:

(He ovat niin dramaattisia.)

Ymmärrän tunteenne. Kirjoja täytyy lokeroida, määrittää ja hyllyttää, jotta oikea lukija löytäisi oikean kirjan. Mutta kirjailijan tehtävä on kertoa tarina parhaalla mahdollisella tavalla. Jos kirjailijat alkavat itse hirveän voimakkaasti lokeroida kirjoituksiaan, tarjolla on pian vain täydellisen kuutiomaisia mittatilauskirjoja, jotka haisevat ja maistuvat täsmälleen sille, mitä on luvattu. Plegh, tylsää.

Lanu-kirjallisuuteen liittyy hirveästi luuloja. Usein tuntuu olevan oletuksena, että lapsille ja nuorille pitäisi kirjoittaa kevyitä tarinoita ja helposti samaistuttavia hahmoja. Ei! Sehän on sama kuin tarjoaisi ruuaksi aina vanukasta eikä koskaan ruisleipää! Parhaat kirjat ovat sellaisia, että ne sekä viihdyttävät että vavisuttavat. Parhaat kirjat herättävät monenlaisia tunteita, eivät vain ihkujeefiiliksiä (mutta miksei myös niitä). Tähän liittyy sekin oletus, että jos kirja on lanukirja, sitä ei voi aikuinen sekoamatta lukea. Se on silloin muka väistämättä kankeaa tekstiä, pelkistettyjä juonia, heppoisia hahmoja. Olen kuitenkin idealistinen änkyrä. Uskon, että lapsille voi (ja pitää) kirjoittaa haastavia kirjoja. Uskon, että taide voi olla viihdyttävää, ja viihde voi olla taiteellisesti – ja älyllisesti – kunnianhimoista. Sitä paitsi lapset ja nuoret ovat fiksuja. Kun heille antaa haasteita, heistä tulee fiksumpia. Kehittyvä aivo kaipaa ravintoa.

Ihailen hirveästi Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin kaltaisia tekijöitä, jotka osaavat kirjoittaa kirjoja, jotka viihdyttävät kaiken ikäisiä. Heidän teoksensa ovat todisteita siitä, että lastenkirja voi olla myös aikuistenkirja.

Mutta se lapsista. Entä sitten se trilogia?

Kun aloin kirjoittaa Kerjäläisprinsessaa, en vielä tiennyt, saisinko jatkaa sitä trilogiaksi asti (olin silloin sen verran aloitteleva kirjailija, että kustantajan näkökulmasta olin varmasti hyvinkin suuressa määrin terra incognita. ”Here Be Dragons” indeed). Mutta trilogia oli hyvin varhaisessa vaiheessa ajatuksissani ja myös mukana kirjoittamisessa. Ajatus oli yksinkertaisuudessaan tämä:

• Tarina lapsuuden loppumisesta ja aikuiseksi kasvamisesta -> Avainsanoina Menetys (Kerjäläisprinsessa) – Luopuminen (Kellopelikuningas) – Kasvu (Susikuningatar)
• Tarina tytöstä ja pojasta maailmassa, joka muuttuu nopeasti.
• Maailma muuttuu sekä päähenkilöistä riippumatta että heistä johtuen. He muuttavat maailmaa ja se muuttaa heitä.
• Kerronta kasvaa yhtä matkaa päähenkilöiden kanssa.
• Eli: Maailma, kerronta ja päähenkilö ovat yhtä – kasvavat yhdessä – muuttuvat yhdessä.

Tämän takia Kerjäläisprinsessa on lastenkirja ja Susikuningatar ei ole. Kun koko sarjan teema on näin vahvasti linkittynyt maailmaan ja kerrontaan, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä virran mukana. Tarinan pakottaminen toiselle uralle olisi vesittänyt sen. Kerjäläisprinsessan ja Kellopelikuninkaan täytyi tapahtua, jotta päästiin Susikuningattareen. Vaikka olen tässä matkan varrella kaikenlaisilla ajatuksilla leikitellyt (Mitä jos…?), en olisi voinut kertoa tätä tarinaa millään muulla tavalla. Jos olisin, se olisi luultavasti ollut eri tarina. Olenkin valtavan iloinen ja onnellinen siitä, että pystyin kirjoittamaan sen juuri näin, juuri tässä muodossa.

Kuka sitten on sarjan kohderyhmää? Olen omistanut kirjat: ”Niille, jotka eivät sovi lokeroihin”; ”Vihaisille tytöille, ja pojille, jotka eivät säikähdä vähästä” sekä ”Epäilijöille ja etsijöille” (Ups, spoilers!). Pidän trilogiaa siirtymävaiheen tarinana. Gigi ja Henry elävät kirjoissa siirtymävaihetta lapsuudesta aikuisuuteen, mutta sen ei tarvitse rajoittaa lukijakuntaa. Oivalsin taannoin, että tarina sai alkunsa, kun olin itsekin siirtymävaiheessa, vaihtamassa venytetyn opiskelija-aikuisuuden vapautta velvollisuuksien ja suorituspaineiden täyttämään aikuis-aikuisuuteen. Näin kummallisilla tavoilla tosimaailma valuu fiktioksi… Ehkä se on tarina kaikille niille, jotka tuntevat olevansa elämän ovien välissä, eteistiloissa, odotushuoneissa? Mutta oikeasti, en minä tiedä. En edes halua tietää. Minä vain kirjoitan. Lukekaa itse ja sanokaa sitten, oletteko kohderyhmää.

~~oOo~~

Muistelen, että silloin, kun seurasin tarkemmin Kryptozoologisten tutkimusten kävijätilastoja, Ruotsin puolelta tuli tänne yllättävänkin paljon kävijöitä. En tiedä, mikä tilanne mahtaa tällä hetkellä olla (koska pohjimmiltaan ajatus siitä, että joku lukee näitä juttuja, on pelottava), mutta kas, minulla on päivitys ihan vain teille! Finlands Institutetissa on ensi lauantaina nimittäin esittäytymässä suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita, mukaan lukien allekirjoittanut. Kyseessä on Boktorget, jonka ohjelmassa on mm. kirjailijahaastatteluita ja pienimuotoista kirjamyyntiä.

Finlands Institutetin sivulla Boktorgetista kerrotaan näin:

På Boktorget – Föreningen för finska barn-och ungdomsförfattare

Tunnelmia viime viikonlopulta, tai: Kun Nuorisokirjailijat Tukholmaan lähti. Kuvia, kuvia, KUVEJA!

Rakastun helposti kaupunkeihin, joissa on vinoja taloja ja kapeita kujia.

Tukholma tarjoili runsain mitoin molempia.

Onnellinen kaupunkimatkailija elementissään. Muulina.

Aiih! Ihana mekko!

Huonekaverikseni sain kirjailija Tiina Lehtinevan (kuvassa), jonka kanssa meillä oli hurjan hauskaa ja hämmentävän paljon yhteistä (unikumikanat!). Tässä kuvassa todellinen kohde oli kuitenkin hillittömän kokoinen YÖKKÖNEN (ympyröity yläkulmassa). Se oli puolen kämmenen kokoinen! Millä ne Ruotsissa ruokkivat yökkösiään?!

Komeaa arkkitehtuuria Ritarihuoneen puutarhassa.

Tämä talo pääsi seuraavaan kirjaani. Tavallaan.

Kaiken ympärillä vettä!

Veden päällä kulkevissa junissa oli jotain hyvin miyazakimaista, ja oikeastaan koko kaupungissakin.

Kellopelimaakari meets Kungliga slottet.

Vartijasolttujen edessä piti antautua. He olivat NIIN söpöjä!

Lauantaina vierailimme Tukholman Suomi-instituutin Kirjatorilla, jossa aloitettiin valtakunnallinen Lue lapsenlapselle -kampanja.

Nuokkareiden grand dame ja pääjehu, kirjailija Tuija Lehtinen sekä haastattelijamme ja tulkkimme Janina Orlov.

Vakava kirjailija Anu Holopainen.

Nuorisokirjailijoiden nuorisojaosto.

Esittelen parempaa puoltani. Mekko sai kehuja ja kirjojakin meni. :)

”Kirjailijat, te luette aina!” sanoi kerran eräs ihana ihminen. Myönnetään. Tällä reissulla matkalukemisenani toimi Diana Wynne Jonesin House of Many Ways, joka sopikin Tukholman tunnelmaan aivan loistavasti! Lisäksi sain vaihtarina Tiinan varsin herkulliselta näyttävän kirjan Piparminttupoika, ja mukana oli myös uunituore Susikuningatar!

Kiitos Tukholma, Finlands Institutet, Nuorisokirjailijat ry ja matkatoverit! Det var fint!

Reissusta on raporttia ainakin myös Anu Holopaisen blogissa ja Grafomaniassa.

Lauantaina 20.9.2014 klo 10.30 eteenpäin Turun pääkirjastossa. Eli tänä lauantaina!

OHJELMA:

Perjantai

19:00 Etkot Cosmic Comic Cafessa

Lauantai

10:30 Tapahtuma alkaa; alkusanat

10:45 Kunniavieras Magdalena Hai esiintyy. Haastattelu ja kunniavieraan novellin esitys. Mukana J. S. Meresmaa ja Shimo Suntila

12:30 Steampunk-sarjakuvat
Sippo Mentunen johdattaa parhaiden steampunk-sarjakuvien maailmaan

13:30 Kirjallinen show
Shimo Suntila keskustelee kirjallisten vieraiden (Boris Hurtta, J. S. Meresmaa) kanssa

14:30 Kiinnostavat tieteiskirjat
Keskustelu mielenkiintoisista scifiuutuuksista. Kirjavinkkaus: mitä science fiction -kirjoja kannattaa lukea? (Jukka Halme)

15:30 Tapahtuma päättyy kirjastolla

19:00 Illanvietto panimoravintola Koulussa (historianluokka)

Tapahtuman nettisivu löytyy tästä linkistä.

Huomasitteko? Kunniavieras. Hehehe. Se olen minä…

PS. Älkää unohtako myöskään Turcosen sisartapahtuma Fantastikia sunnuntaina! Kunniavieraana Maria Turtschaninoff. Ohjelma täällä.