Vihaan. En tarkoita sitä, että kuolema on surullinen asia (vaikka se on sitä). En tarkoita sitä, että on inhottavaa, kun ihmiset, eläimet, asiat kuolevat (vaikka se on sitäkin). En tarkoita pelkoa kuolemaa kohtaan. En pelkää omaa kuolemaani (vaikka toivon eläväni pitkään ja onnellisena). Ei. Minä tunnen syvää, vankkumatonta, henkilökohtaista kaunaa kuolemaa kohtaan.

Kuolema on kaiken loppu.

Toisinaan kadehdin uskovia. Haluaisin uskoa, että kuoleminen on vain välipysäkki matkalla jonnekin parempaan. Että tämä elämä ei olisi kaikki, mitä meillä on. Mutta minkäpä minä aivokemialleni mahdan. Minulle elämä on tässä ja nyt, ja kun se on ohi, se on todellakin ohi.

Minä vihaan kuolemaa.

Kuolema on mahdollisuuksien vastakohta. Kuolema vie potentiaalin. Ei koskaan enää ”Mitä jos…?” vaan aina vain ”Ei koskaan enää”. Ihmisen kuolemaan päättyy kaikki se, mitä olisi voinut olla sen ihmisen kohdalla ja sen ihmisen kanssa. Taloja, jotka muuttuvat uusien asukkaiden myötä toisiksi. Puhelinnumeroita, joista ei enää soiteta; keskusteluja, joita ei käydä; käsiä, joista ei koskaan enää pidetä kiinni. Halauksia, jotka ilman toista ovat vain tyhjää ilmaa käsien välissä. Siksi minä vihaan kuolemaa. Se riistää minulta kokonaisia tulevaisuuksia. Toki elämä jakaa runsaalla kädellä sitä samaa, mitä kuolema ottaa, mutta ei aivan samaa. Ei koskaan enää täysin samaa.

Aikuisena joutuu kohtaamaan kuoleman kädestä päivää. Mitä vanhemmaksi kasvaa, sitä tutummaksi se tulee. Minä vihaan sitäkin, että se on tullut tutuksi. Useimmat ihmiset eivät ymmärrä, miksi kuolema herättää minussa ensisijaisesti raivoa. Miksi tahtoisin seisoa ukkosmyrskyssä kallionkielekkeellä ja heristää nyrkkiä kuolemalle, huutaa sille häiriintyneitä solvauksia ja ravistaa sen astraaliruumista. Aikuisuuteenhan kuitenkin kuuluu seestyminen, asioiden hyväksyminen, mielenrauha menetysten suhteen.

Minä en ole aikuinen. En tässä suhteessa. Teen surutyöni niin kuin kiltti tyttö, mutta ei, sori, en tyynny. Mitä kuolemaan tulee, tulen aina olemaan kiukutteleva pikkulapsi, joka polkee jalkaa lattiaan ja huutaa: ”EI!”

En tule koskaan tekemään sovintoa kuoleman kanssa. Tehkää te muut, jos pystytte.

~oOo~

Kirjailija Terry Pratchett kuoli tänään. Hänen elämänsä antoi minulle monia ihania, nauruntäyteisiä lukuhetkiä.

Hänen Kuolemansa on ainoa kuolema, jonka koskaan tulen hyväksymään ja jota tulen aina ajattelemaan hellyydellä.

Kiitos kaikesta, Terry Suuri.

Lähde: Wikimedia Commons

Kirjoittajan elämä on tunteiden vuoristorataa. Mikä sopii minulle paremmin kuin hyvin. Tasainen harmaus ei sovi pirtaani, otan epätoivon ja hurmion milloin vain mieluummin.

Joskus kirjoittaminen on kamalaa. Joskus kirjailijuus on rasittavaa. Mutta nyt olen tarinallisesti hyvässä paikassa. Synnytän tarinoita. Rakastun hahmoihini. On kevät.

Elämä ei tästä juurikaan parane.

Päivän biisit (ei selitystä, paitsi onni, kevät, kirjallisuus):

Tät-tä-rää.

Minulla on oma tapani tehdä asioita. Pää edellä. Syvälle sukeltaen. Kokonaisvaltaisesti huomio olennaisessa, eikä missään muussa. Tiedän tämän hyvin. Viimeaikaisten tapahtumien valossa on mahdollista, että teen sitä vielä suuremmassa määrin kuin olen tähän mennessä ajatellut.

Tapasin eilen eräissä julkkareissa Kariston supertyylikkään kustiksen Pirtan, jonka kanssa jaan intohimon kauniisiin vaatteisiin. Pirta näki uuden hiustyylini (josta lisää myöhemmin) ja kysyi, liittyykö se mitenkään käsillä olevaan kirjoitusprojektiin. Nauroin, että eeiii tietenkään, ihan muuten vain päätin vaihtaa tyyliä juuri nyt.

Jälkeenpäin jäin miettimään.

Aloin harrastaa steampunkia samana syksynä, kun aloin kirjoittaa Gigi ja Henry -sarjaa. Steampunkin harrastaminen ja sen kirjoittaminen ovat omassa mielessäni kaksi eri asiaa. Toinen on työtä, toinen hupia. Toisaalta työni kirjailijana on myös hyvin pitkälle hupia. Ja vielä: Hupi voi tukea kirjailijan työtä. Mutta ihan eri juttuja. Iii-han eri.

Gigi ja Henry -sarjan kirjoittamisen aikaan olen näyttänyt mm. tältä:

Ja tältä:

Ja tietenkin tältä.

Sitoudun päänsisäisiin prosesseihini kiistatta fyysisesti. Minulla on kaksi tatuointia, jotka liittyvät suoraan kirjoittamiseeni, ja yksi, joka liittyy siihen välillisesti.

Tämä ei jätä paljon tulkinnanvaraa.

Minulla on myös unelma, että jonain päivänä kirjoitan yhden täydellisen virkkeen. Niin täydellisen, että voin tatuoida sen ihooni. En ole vielä niin hyvä kirjailija. En ole kirjoittanut yhtään täydellistä virkettä.

Työstän parhaillani tekstiä, jossa on tyttö. Aika tavallinen tyttö, mitä nyt toisesta ulottuvuudesta, eikä oikeastaan edes ihminen. Mutta sanotaan, että omissa ympyröissään hän on tavallinen tyttö. Hänessä on yksi pieni juttu kyllä. Hän vaihtaa väriä.

Mistä palataankin uuteen tukkaani. Minulla on ollut joulun jälkeen projekti. Ystäväni tuntevat sen nimellä Operaatio Ponitukka. Operaatio Ponitukka tarkoittaa käytännössä sitä, että kyllästyin totaalisesti tummiin hiuksiini, jotka olivat aina vain tummat ja roikkuvat ja pläääääh, kuinka tylsää!!! Harkitsin irokeesia, mutta kanssakirjailijani J. S. Meresmaa ja Anni Nupponen rokkaavat jo sitä tyyliä varsin tehokkaasti. Molemmat ovat myös minun laillani osuuskummajaisia, joten olisi ollut ehkä liikaa, jos olisimme liittyneet kaikki yhtä aikaa keesikerhon jäseniksi. Miten meidät olisi enää erottanut toisistamme?! Piti laittaa alulle suunnitelma B. Aloitin työlään ja pitkällisen värjäysmayhemin.

Sen tuloksena hiusvärini on vaihtunut parin kuukauden aikana keskimäärin kerran puolessatoista viikossa, variaatioina mm. ketunpunainen, metallivadelma ja omituinen, joskin hauska pieni vaihe, jossa minulla oli tukka puoliksi harmaata ja puoliksi punaista. Ääripäinä luonnollinen tummanruskea värini (yllä) ja nykyinen pastellisävyinen pinkki/kupari (alla). Vaaleampaan, epäluonnollisempaan (ja ennen kaikkea ponimpaan!) suuntaan ollaan menossa. Ih-hah-haa.

Männä kuukausina olen siis pyrkinyt vaihtamaan väriä kuin levoton kameleontti. Samaan aikaan, kun kirjoitan tytöstä, joka tekee samaa… Hmmm.

Valitan kavereilleni kärsiväni myös yleisemmästä tyylikriisistä. Olen pukeutujana hieman skitsofreninen. En ole missään vaiheessa ”löytänyt omaa tyyliäni”, vaan käynyt 10 vuoden sisään läpi vintage-tyylejä 20-luvulta 50-luvulle, heittänyt sekaan hieman rockabillyä ja höyrynnyt siitä takaisin 1800-luvulle. Jotain gothic lolitaan vivahtavaakin on tullut kokeiltua. Kaikki tyylisuunnat ovat jättäneet jälkensä vaatevarastooni. Kaikki niistä tuntuvat nyt hieman… mjääh… vanhoilta. Klassinen ”kaappi täynnä vaatteita, eikä mitään päälle pantavaa” -probleema siis.

Haluaisin muuttaa tyyliäni pikkuhiljaa… en tiedä… ehkä hivenen punkimpaan suuntaan? Mutta ei ihan perinteistä, ei mitään suoraviivaista, eikä missään tapauksessa mitään sellaista, joka näyttää siltä kuin haluaisin olla ”foreva 21″. (Jos näin joskus käy, saatte lyödä minua kumikanalla. Vastoin yleistä luuloa ja naistenlehtien propagandaa kolkytjarisat-naiset eivät halua näyttää kaksikymppisiltä, he haluavat näyttää itseltään.) Mutta kuitenkin jotain… Tarvitsen jotain muuta. Jotain uutta.

Olen tällä hetkellä syvästi rakastunut Kaukoitään. Kiinanmeren ympäristön maiden moderni kaupunkikulttuuri (se, mitä olen ehtinyt siitä nähdä: Liian vähän!) on tyylillisesti upeaa. Länsimaiset vaikutteet sekoitetaan aasialaisen tyyliin hauskoilla, häkellyttävillä ja omaperäisillä tavoilla. Muutenkin Aasiassa on mahtavaa ja ihmiset ovat ihania ja kauniita ja haetaas Googlesta ”Tokyo street style”…Hee-eiii Harajuku! (Miten niin innostun helposti?) Vähänkö haluaisin nyt Japaniin. Sieluni ravitsisi itseään sikäläisellä estetiikalla niin, että tuskin edes tarvitsisin oikeaa ruokaa. Paitsi että rakastan sushia. *huokaus*

Näitä pohdin. Omassa elämässäni. Yksityisesti. Mutta kerroinko jo, että kirjallinen kameleonttini on punk-tyttö, että kirjoitusprojektini inspiraatiokuvat ovat lähes poikkeuksetta manga- ja animetyyliä, että soundtrackilta löytyy runsaasti tällaista tavaraa:

K-pop, ei niin salainen paheeni… Halloo. Haluan G-Dragonin, Block B:n (se punainen takki!) ja 2ne1:n vaatekaapit käyttööni. Asap. Pronto. (Haluan myös aasialaisen ruumiinrakenteen, jotta vaatteet näyttävät yhtä hyvältä minun päälläni kuin k-poppareiden.)

Niin että liittyykö tämä kaikki työn alla olevaan tekstiin? Jaa-a. En ollut ajatellut, että henkilökohtaisilla hiuskokeiluillani tai tyylikriiseilyilläni olisi ollut yhteyttä käsillä olevaan kirjaproggikseen. Että minäkö manifestoisin kirjallista, älyllistä urakoimistani näin konkreettisella, fyysisellä tavalla omassa henkilössäni? Yllättävää. Tai onhan siinä tavallaan järkeäkin. Olette varmaan kuulleet metodinäyttelijöistä? Nyt kun asiaa mietin, epäilen vahvasti olevani metodikirjailija.

Punk chic -valaistumista odotellessa.

Olen saanut käsiini muutamia erittäin suositeltavia opuksia, joita teidänkin tulisi lukea. Mahdollisesti. (Päättäkää itse.)

Osuuskumman raapalepalvelussa vuonna 2014 julkaistut raapaleet on koottu nyt kansien väliin. Olin ehtinyt jo unohtaa, mitä olinkaan palveluun kirjoittanut, mutta minulta näyttäisi olevan mukana kaikkiaan kuusi raapaletta: Metsän peittoon, Ruumis muistaa, Emilia, Rasmuksen puhelin, Luonnonoikku ja Yksinäinen. Näistä oma suosikkini on Rasmuksen puhelin. Se oli raapale, jonka kirjoitin nopeasti jossain välissä ja taisin vähän sivuuttaa sen ajatuksistani sen jälkeen. Sitten raapaleantologian toimittaja Christine Thorel sanoi pitäneensä sitä aivan hirveänä (hyvällä tavalla). Päätinkin lukea tarinan uudelleen painettuna, ja juu. On se kamala.

Raapaleet ovat viehättävä novellistiikan muoto. Ne ovat suupaloja verrattuna romaanin koko ateriaan tai edes pidemmän novellin muhkeaan teekattaukseen. Tämä on ehkä vain oma lukukokemukseni, mutta minusta raapalekokoelma on parhaimmillaan, kun sitä ei lue putkeen, vaan silloin tällöin makustellen raapaleen tai pari. Näin yksittäiset tarinat saavat tarpeeksi tilaa, sillä raapale on hyvin pitkälle tarina, jonka täytyy kehittyä lukijan mielessä. Sen takia en ole vielä itsekään ihan jokaista raapaletta tästä kokoelmasta lukenut. Mutta olen pitänyt tähän mennessä hurjasti mm. näistä tarinoista: Pönttö (Anne Leinonen), Kengät (J. S. Meresmaa), Pienet eläimet (Anni Nupponen), Harrastelija (Kari Välimäki) ja Yksinäinen taivas (Shimo Suntila).

Osuuskumman raapalepalvelu jatkaa tänä vuonna hieman eri muodossa, neljännesvuosittain ilmestyvänä e-kirjana. Kummalinnun munia 1/2015 voi jo ostaa Elisa kirjasta. Kummalinnun munia ykkösen (2014) saa e-kirjana samasta paikasta tai painettuna versiona Osuuskumman Holvi-kaupasta.

Toinen suosittelemani kirja kolahti eilen postilaatikkooni. Senkin tekemisessä olen saanut kunnian olla mukana pienessä kommentaattorin osassa, yhdessä muiden sanataiteilijoiden kanssa. Kyseessä on Arja ja Emma Puikkosen Käsikirja mielikuvituksen matkaajille – Kirjoittamisen seikkailuopas. Ensimmäinen reaktioni oli: ”Tämähän on aivan ihana!” Kirjapajan kustantama teos on siis kirjoitusopas kouluikäisille.

Kirjan graafisesta ilmeestä on vastuussa Terese Bast, ja teos onkin visuaalisesti todella viehättävä ja kaunis, sitä on ilo selailla. Jollain tasolla tuli mieleen jopa Jeff Vandermeerin mainio Wonderbook. Hyvännäköinen kirja, mutta täynnä asiaa. Puikkonen & Puikkonen ovat keränneet käsikirjaan melkoisen paketin faktoja, kirjoitusharjoituksia, anekdootteja ja tekstinäytteitä kirjailijoilta ja sanataiteilijoilta, sekä lasten tekstejä! Teoksessa käydään läpi eri kirjallisuuden lajeja (runot, aforismit, proosa jne.), mutta paljon puhutaan kirjoittamisen eri puolista, myös siitä, mitä tarkalleen ottaen on olla kirjoittaja ja mitä siihen vaaditaan. ”Kirjoittajien heimo” oli yksi suosikkiosioistani heti alkuun! Olen ihan fiiliksissä tästä. Miksei tämä sopisi kirjoitusoppaaksi vanhemmillekin kirjoittajille. Niille, joiden mielikuvitus sakkaa ja jotka tarvitsevat uuden tavan lähestyä tekstiä, tai joille tekee hyvää kerrata perusasioita. Mutta ehdottomasti suositeltava kirja kouluille ja kaikille lasten kanssa luovaa työtä tekeville!

Mistä johtuukin, että kun näkee omaa tekstiään jossain täysin muussa yhteydessä kuin yleensä, se näyttää jotenkin… paremmalta? Niin kuin joku toinen (huomattavasti fiksumpi ja taitavampi) olisi kirjoittanut sen!

Anu Holopaisen Ihon alaisista teinkin jo merkinnän Goodreadsiin[1], mutta kehutaan sitä nyt vielä tässäkin. Pidin varsin paljon Anun aiemmasta dystopiasta Molemmin jaloin ja epäilin vahvasti, että myös Ihon alaiset tulisi olemaan lukunautinto. Ja olihan se. Ahmin kirjan kaksituntisen Hki-Tku-junamatkan aikana.

Anulla on taito kirjoittaa painavaa asiaa niin viihdyttävässä ja sutjakassa muodossa, että hänen kirjansa on melkein väistämättä luettava kertaistumalta. Ihon alaiset ei silti missään nimessä ole helppo kirja. Raastava pikemminkin. Hirveän tarkkanäköinen suhteessa tähän aikaan. Juonellisia lankoja jätetään myös repsottamaan auki, niin että tällainen neuroottinen palapeli-ihminen ihan hermostuu, mutta avoimuus on selvästi harkittua ja selittäminen olisikin varmasti vienyt niiltä tehoa. Julmaa, mutta tehokasta. Ehdottomasti yläasteikäisistä ylöspäin.

[1] Olen säälittävä Gr-päivittäjä. Viime aikoina olen lukenut lähinnä Dorothy L. Sayersin Lordi Peter Wimsey -dekkareita, mutta luen niitä niin bulkkina, etten jaksa alkaa tähdittämään yksittäisiä kirjoja. Joten se on sitten vähän jäänyt.

Kerronpa teille pienen tarinan elämästäni. Minulla on hyvä ystävä. Näen häntä aivan liian harvoin, suurimmaksi osaksi omasta syystäni. Viimeisestä tapaamisestamme oli ehtinyt kulua jo useita kuukausia, kun tähdet olivat viimein suotuisassa asemassa ja minä suotuisassa asemassa niihin nähden. Sovimme teehetken täksi lauantaiksi. Se oli tänään, meillä oli mukavaa, joimme vihreää teetä ja puhuimme kuolemasta ja kitaroista ja siitä, kuinka vauvoja haistetaan oikeaoppisesti. Mutta haluan kertoa teille, mitä tapahtui sitä ennen.

Aamulla heräsin nimittäin Herttakuningattarena. Mutta muutuin Huhtikuun noidaksi. Sitä sattuu toisinaan. Ei siis niin, että herään välttämättä juuri Huhtikuun noitana tai Herttakuningattarena, vaan että saan hurjan fiiliksen siitä, millä jalalla päivään astun. Sitä fiilistä on toteltava, jos suinkin vain voi.

Aamussani oli toki täydellisen selkeä logiikka: Teehetki -> Liisa Ihmemaassa -> Herttakuningatar -> Hassu hatuntekijä (Johnny Deppin versio) -> Vaatekaapin realiteetit -> Huhtikuun noita!

Mikä on Huhtikuun noita, te kysytte? No sehän on tietenkin noita, joka syntyy, kun on huhtikuu, ja on sen oloinen, että huhtikuu on sen juttu. Lähdin siis kotoani Huhtikuun noitana, ja kun saavuin ystäväni talolle, hän tuli alaovelle vastaan. Hän katsoi minua kerran päästä jalkoihin ja sanoi yhden asian.

Se ei ollut: ”Mitä ihmettä?” Tai: ”Miksi sinä kuljet kaupungilla krokettimailan kanssa?” Eikä edes: ”Sinulla on päälläsi kaksi alushametta. Olet unohtanut päällyshameesi kotiin.”

Hän sanoi: ”Ah, täydellistä.”

”Ah, täydellistä.”

Tämä, tytöt ja pojat – peikot, mutantit ja reptiliaanit – on se juttu, miksi parhaat ihmiset ovat parhaita.

Terveisin,

Huhtikuun noita

PS. Päivän biisi.

Hullo. Tämä postaus on taas arkistojen kätköistä. Syksyni oli jotenkin hirveän haastava henkisesti, mikä tarkoittaa sitä, että olin aivan hysteerisen ylikriittinen julkaisujeni suhteen. Tämänkin jutun eteen olen selvästi tehnyt ajatustyötä, joten julkaisen sen näin jälkikäteen. Kirjoitettu varmaankin kesällä 2014?

~oOo~

Alustus:

Viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, mitä kirjailijalta odotetaan. Kaikki varmaan tietävät, että me kirjailijat olemme suurimmaksi osaksi puhkiuteliasta ja jossain määrin narsistista sakkia ja seuraamme kyllä, mitä meistä puhutaan. (Joku siellä takarivissä yrittää nyt selittää, että ei se kyllä näin ole, minua ei kiinnosta. Älä yritä, kuitenkin googlaat itseäsi, kun kirja ilmestyy.)

Kirjailijat olivat kaiketi joskus, vuonna keppi ja kivi, ihailtuja, salaperäisiä hahmoja, jotka tupruttelivat tupakkaa ja lipittivät punaviiniä jännittävältä kuulostavissa ravintoloissa tai vetäytyivät julkisuudelta korpimökkiinsä ja elivät siellä kuin taiteelliset karhut. Sosiaalinen media ja kirjailijoiden aktivoituminen netissä on muuttanut kirjailijuutta. Meistä on tullut lähestyttävämpiä ja inhimillisempiä. Miksipä ei? Me olemme ihmisiä, me toimimme maailmassa. Oudompaa olisi, jos nettiaikana juuri kirjailijat pysyisivät erämökeissään muiden näkymättömissä.

Paitsi kirjailijoita, myös kirjallisuutta on helpommin saatavilla kuin koskaan, jos tietää, mistä etsiä. Meillä suomalaisilla on kirjastolaitos, josta olemme tottuneet saamaan kirjamme ilmaiseksi. Netin myötä kirjoja on helpommin saatavilla piraattiversioina. Amazon myy teoksia pilkkahintaan (ja pakottaa siinä samalla muut toimijat markkinoilta). Ilmaisnovelleja, laajoja otteita kirjoista ja yhä enemmän kokonaisia teoksia jaetaan ilmaiseksi myös kirjailijoiden itsensä toimesta. Netissä kukkii omakustannekirjailijoiden villi kenttä. Samaan aikaan kivijalkakirjakauppojen ja jopa kirjastojen tarjonta kaventuu jatkuvasti, säästösyistä tietenkin. ”Kirjoja julkaistaan liikaa” on mantra, jota kirjailijat itse hokevat. Kirja-arvosteluja julkaistaan koko ajan vähemmän. Kaikki tämä johtaa siihen, että yksittäinen kirjailija joutuu vääntelehtimään kummallisiin asentoihin saadakseen kirjalleen edes vähän julkisuutta, vähän näkyvyyttä, joka kertoisi, että Hei, tällainenkin opus on ilmestynyt.

Ehkä siksi näemme yhä enemmän lukijapalautetta, joissa ikään kuin tilataan kirjailijoilta itseä miellyttäviä hahmoja ja juonenkäänteitä. Kun toiveet eivät toteudu, lukija saattaa kokea, että kirjailija on tehnyt väärin, kirjoittanut väärin, ja siksi kirja on huono. Kirjailijoilta tilataan myös henkilökohtaista miellyttävyyttä. Kirjailijat nähdään yhä enemmän esiintyvinä taiteilijoina. On toki kirjallisuutta, jonka pääasiallinen tehtävä on tarjota kevyitä pakoretkiä arjen ulkopuolelle, ”päänpuhdistusta”, miellyttävyyttä. On kirjailijoita, jotka ovat miellyttäviä; kauniita katsoa, mielenkiintoisia esiintyjiä, suvereeneja seuramiehiä tai -naisia. Mutta on tärkeää ymmärtää, että

• Kirjailijan tehtävä ei ole miellyttää. Kirjailijan tehtävä on kirjoittaa tarinoita, jotka koskettavat. Hyvä kirja herättää tunteita. Erinomaisen kirjan jälkeen maailman näkee eri tavalla. Loistava kirja jää elämään lukijan mieleen.

~oOo~~

Tämän alustuksen jälkeen: Olen käynyt kirjailijaurallani useita julkisia ja vähemmän julkisia keskusteluja monimuotoisuuden (etnisyys, seksuaalinen suuntautuminen, kulttuurierot) näkymisestä suomalaisessa spefikirjallisuudessa. Yleensä olen ollut puhumassa kirjailijan roolissa tai puhtaasti asiasta kiinnostuneena tyyppinä, joka osaa puhua ja on suunnilleen oikeaan aikaan paikalla.

Keskusteluissa on esiintynyt kaksi isompaa kysymystä, joihin olen kokenut, että en ole esiintymistilanteessa (jännitys, ajanpuute, tarve pohtia asiaa tarkemmin ja monelta kannalta) osannut mielestäni vastata riittävän hyvin tai selkeästi. Paneeleissa aika on aina rajattu, ja oma mielipide pitäisi osata ilmaista laajoistakin kokonaisuuksista napakasti, mielellään parilla lauseella. Huoh. Onneksi on internet.

Keskusteluissa on kysytty seuraavaa:

1. Tarvitaanko suomalaiseen (spefi)kirjallisuuteen lisää monimuotoisuutta?

2. Mitä jos kirjailija, kirjoittaessaan toisesta kulttuurista tai toisenlaisista ihmisistä, loukkaa? Mitä jos hän ei osaa samaistua riittävästi niihin ihmisiin, joista kirjoittaa, ja kirjoittaa ihan höpöjä?

~oOo~

Aloittakaamme:

1. Tarvitaanko suomalaiseen (spefi)kirjallisuuteen lisää monimuotoisuutta?

• Toki. Miksi?

o   Koska meillä on hävettävän vähän maahanmuuttajataustaisia spefikirjailijoita ja Finnconin tyyppisten, asenteiltaan hyvin avoimiksi tiedettyjen tapahtumien paneelien kokoonpano ja kävijämassat loistavat valkoisuuttaan. Suomessa toki asuu hienoja maailmalta tänne kotiutuneita kirjailijoita, kuten vaikkapa Finnconista tutut Rjurik ja Tanya, mutta he kirjoittavat äidinkielellään, ulkomaisille kustantajille, Suomen rajojen ulkopuolelle. Entä missä ovat maahanmuuttajaharrastajat?

o   Koska olen henkilökohtaisesti kyllästynyt näkemään hyperkonservatiivisia fantasiamaailmoja. Olen kyllästynyt näkemään naiset pelkästään satujen linnanneitoina, äiteinä ja huorina, joista jokaisen ”merkittävin omaisuus on jalkojen välissä”, ja olen kyllästynyt myös siihen, miten tätä puolustellaan ”oikealla historialla”. Lukekaa historianne vähän tarkemmin! Naiset ovat olleet toimijoita. Naiset ovat taistelleet. Jokainen historian naispuolinen vallanpitäjä, kauppias, taiteilija, keksijä tai merirosvo ei voi olla aina poikkeus sääntöön. (Valkoisten, länsimaisten veikkosten valloittama avaruus vuonna 2200000 jaa. ei sekään tunnu järin uskottavalta, kun suurin osa ihmisten geenipoolista edustaa aivan eri näköistä jengiä. Tosin mistä sitä tietää, mihin evoluutiomme avaruudessa vie. Mutta silti, purjehtijatyyppinen klassisen vaalea Kari-Petteri vaikuttaa yksinkertaisesti liian helpolta vaihtoehdolta.)

o   Toisaalta sitten taas! Meillä on varsinkin lanu-kirjallisuuden puolella ja spefi-novelleissa jo nyt laaja skaala eri etnisyyksiä, kulttuureja, uskontoja ja seksuaalisia suuntauksia edustavia hahmoja. Miksi suomalaisen spefin erilaisuus jää usein näkymättömiin?

• Mikäli maailma ei ole meidän maailmamme, valkoisesta massasta poikkeavat piirteet esitetään usein, ellei jopa tyypillisesti, pelkästään hahmon eräinä ominaisuuksina. Niitä ei problematisoida, minkä takia ne jäävätkin lukijoilta usein huomaamatta tai pelkiksi sivuseikoiksi tarinan kannalta (esimerkkinä Mifonki-sarjan Dante ja Routasisarukset-sarjan Onawe, molemmat vahvoja toimijoita sarjassaan).
• Spekulatiivisessa fiktiossa tapahtumat sijoittuvat usein vieraisiin maailmoihin, joissa meidän maailmastamme tutut valtasuhteet ja marginaaliasetelmat saattavat tuntua liian ”maallisilta/arkisilta”. Ne ovat liikaa sidoksissa meidän omaan todellisuuteemme, jotta niitä voisi sellaisenaan siirtää fiktiiviseen maailmaan. Toisin sanoen, kun toimitaan täysin fiktiivisessä maailmassa, monet asetelmat, jotka siirrettäisiin suoraan ja sellaisenaan meidän todellisuudestamme kuviteltuun, alkaisivatkin vaikuttaisivat lukijasta päälleliimatuilta tai vanhanaikaisilta. (Esimerkkinä vaikkapa Mjööhjokufantsunimen maaginen valtakunta, jossa valtaa pitää valkoinen herrakansa, joka on orjuuttanut etelän mustaihoiset heimot ja käy sotaa idän tummien paimentolaisbarbaarien kanssa. Kuulostaa kohtuullisen vanhan koulukunnan meiningiltä. Kuulostaa mielikuvituksettomalta.)
• Spekulatiivisessa fiktiossa kantaaottavuus täytyy usein naamioida toisenlaiseen erilaisuuteen, jotta siitä tulisi uskottavaa.

o   Mutta kuten sanoin Finnconin Vaniljavanukasta ja vaihtoehtoja -paneelissa, se mitä ja millaisia hahmoja ja maailmoita kirjoitamme, on tärkeää. Vaikka kirjallisuus on todellisuuden peili, se myös muokkaa todellisuutta. Kirjallisuus, ja varsinkin lapsena ja nuorena luettu kirjallisuus, muokkaa meitä ja sitä, miten me näemme maailman, ja millä tavalla me näemme muut ihmiset.

• Tämän takia myös edellä mainitut ns. ongelmattomat hahmot ovat monikulttuurisuuden edustajina tärkeitä. Onawe ja Dante nähdään omissa tarinoissaan ennen kaikkea ihmisinä ja toimijoina, ei ihonsa värinä. Näinhän sen kuuluisi mennä.
• Mutta! On tärkeää kirjoittaa myös niitä ongelmalähtöisempiä tarinoita. Dantet ja Onawet puhuttelevat lukevia massoja, mutta hahmot, joille tietynlainen erilaisuus (esim. ihonväri) on jotakin, jonka kanssa myös oikeiden ihmisten täytyy taiteilla ja tulla toimeen oikeassa maailmassa, puhuttelevat niitä, jotka tarvitsevat vuoropuhelua ja tukea, ja myös niitä, joiden mielestä mitään ongelmaa ei ole. Ongelmalähtöiset tarinat paitsi antavat selkeitä samaistumispisteitä, myös avaavat silmiä.
• Jos suomalaisessa nykykirjallisuudessa, joka sijoittuu meidän todellisuuteemme, esiintyy vain ja ainoastaan valkoisia heteroita, se ei tosiasiassa ole enää todellisuuden kuva, vaan pseudotodellisuutta. Kapea siivu yhden ihmisen todellisuudesta. Silmien tarkoituksellista kääntämistä, putken läpi katsomista. Joten ei tehdä sitä, tai ainakaan pelkästään sitä, eihän?
• Mutta sitten taas.

o   Jokaisen kirjailijan jokaisessa tarinassa ei ole pakko olla monimuotoisuutta, eikä sitä tarvitse korostaa tarinan kustannuksella. Muuten ollaan kiintiöhomo-tilanteessa, joka olisi kaikille vähän kiusallista ja noloa.

o   Spekulatiivisen kirjallisuuden yksi näkyvimpiä, voimakkaimpia ja jatkuvimpia teemoja on erilaisuus, erityisyys ja ulkopuolisuus. Olen jo aiemmin puolustanut spefi-kirjallisuutta siinä, että se ei osoittele. Se ei väännä rautalangasta. Fantasia- ja tieteiskirjallisuus käsittelee kaikkia niitä ongelmia, tunteita ja ajatuksia kuin realistisempiin mielenmaailmoihinkin sijoittuva kirjallisuus. Mutta se tekee sitä myyttien, symbolien, metaforien sekä toiminnan, tarinan ja seikkailullisuuden kautta. Myös fantasia- ja scifi-kirjallisuus heijastelee meidän todellisuuttamme, asenteitamme ja kulttuurisia omituisuuksiamme, koska sitä kirjoittavat ihan tavalliset, tässä maailmassa elävät, olevat ja ajattelevat ihmiset. He vain tulkitsevat asioita vähän eri tavalla, spefikakkulat päässä.

~oOo~

Mutta entä itse kirjoittaminen?

2. Mitä jos kirjailija, kirjoittaessaan toisesta kulttuurista tai toisenlaisista ihmisistä, loukkaa? Mitä jos hän ei osaa samaistua riittävästi niihin ihmisiin, joista kirjoittaa, ja kirjoittaa ihan höpöjä?

• Jos kirjailija ei osaa samaistua uskottavasti muihin kuin oman yhteiskuntaluokkansa, etnisyytensä, ideologiansa, sukupuolensa ja seksuaalisen suuntautumisensa mukaisiin ihmisiin, hän on huono kirjailija. Simple as that.
• Jos kirjailija kirjoittaa vain itsensä kaltaisia hahmoja, hän on tylsä kirjailija.
• Jos kirjailija kirjoittaa fantasiaa oikeista ihmisistä ja kulttuureista, ei tee taustatutkimustaan kunnolla, eikä vaivaudu antamaan maailmaan mitään omaansa, hän on laiska kirjailija.
• Sitä paitsi, tämähän juuri on kirjailijoiden lahjakkuusaluetta. Sitä, mikä tekee heistä erityisiä, ja miksi he osaavat kirjoittaa tarinoita, jotka kiehtovat: Kirjailija osaa astua niin jättiläisten kuin kääpiöiden saappaisiin, vaikka itse olisi siltä väliltä.
• Mikä se realistinen ratkaisu sitten tähän muuten olisi? Kirjoittaakseen LGTB-hahmoista kirjoittajan pitäisi itse olla L, G, T tai B? Pitäisi olla jollakin tavalla altavastaaja kirjoittaessaan altavastaajista? Tasapuolisuuden nimissä valkoisista heteroista saisivat sitten kirjoittaa vain valkoiset heterot, koska jos homo kuvaa heteron sielunelämää, eihän siitä oikeasti millään voi tulla autenttista.
• Ei saa olla pelkuri. Mahdollisen lukijan mahdollinen loukkaantuminen ei saa estää kirjailijaa kirjoittamasta. Kirjailija ottaa aina riskin. Aina joku voi loukkaantua. Jos kirja on tarpeeksi hyvä, Goodreadsista löytyy aina joku, joka antaa sille yhden tähden, kun ”ei tajuu eikä tykkää”.
• Mokia sattuu. Kun kirjoittaa paljon, joskus sekaan eksyy puuta heinää. Sen takia on olennaista kunnioittaa ja rakastaa kaikkia hahmojaan. Silloin heistä tulee oikeita yksilöitä eikä loukkaavia karikatyyrejä. Mikä pätee myös silloin, kun hahmo on vastenmielinen, paha tai ilkeä.
• On tärkeää kunnioittaa muita ihmisiä ja olla heistä kiinnostunut nimenomaan ihmisinä eikä käsitteinä. Mutta tämä nyt lienee sanomattakin selvää. Vai?

Mistä pääsemmekin takaisiin alustukseen. Luulitte, että se oli täysin irrallaan muusta kokonaisuudesta, vai? Niin minäkin. Mutta kyllä se tähän liittyy. Nimenomaan kirjoittamiseen. Kirjailijan tehtävä ei ole miellyttää ketään. Kirjailijan tehtävä on ravistaa.

Arkistojen kätköistä taas. Kirjoitettu Helsingin kirjamessujen 2014 jälkeen. (Miten siitä voi olla vasta niin vähän aikaa?!)

~oOo~

Olen siellä täällä ja erityisesti Susikuningatarta kirjoittaessani antanut ymmärtää, että olen historianörtti ja kiinnostunut sotahistoriasta. Helsingin kirjamessuilla KirjaKallion haastattelijat kysyivätkin minulta, mikä on lempisotani. Kysymys oli hurjan vaikea, ja pääni löi sillä hetkellä täysin tyhjää. Kerroin, että tokihan lempisotani on Umbrovian sisällissota! Eaaah. Ovelaa, Hai, erittäin ovelaa.

Myöhemmin mietin, että eihän sellaista asiaa ole kuin ”lempisota”. Ei voi olla. Sota on tragedia. Siinä ei ole mitään ihailtavaa. Vaikka olen historiaintoilija, olen myös pasifisti. En haluaisi ikinä itse kokea sotaa, ja sydäntäni särkee, kun ajattelen niitä miehiä, naisia ja lapsia, jotka joutuvat kokemaan tälläkin hetkellä sodan kauhuja.

Sillä hetkellä haastattelussa en kuitenkaan osannut sanoa näin fiksusti. Puhuin Susikuningattaresta ja sen fiktiivisestä sodasta. Sillä fiktiivinen sota, toisin kuin todellinen sota, voi olla viihdyttävä, hieno ja hauskakin asia. Fiktiivisessä sodassa kukaan ei oikeasti kuole. Kehenkään ei satu, eikä kukaan traumatisoidu loppuiäkseen.

Nuoria tyttöjä ei vahingoitettu sarjaa tehtäessä.

Kirjailijan näkökulmasta fiktiivinen sota ei välttämättä ole sotaa kuin pinnalta. Kirjailijalle sota voi olla dramaattinen miljöö dramaattiselle tarinalle, vertauskuvallinen kehys tai kerronnan väline. Sodassa ihmisistä tulee esiin sellaisia puolia, jotka pysyvät piilossa rauhan aikana. Siksi sota kiinnostaa. Susikuningattaressa käyty Umbrovian sisällissota on – ja ei ole – pelkästään sota.

Susikuningatar nimittäin on hyvin pitkälti oma sodanvastainen kannanottoni. Susikuningattaren kirjoittamisen aikaan pohdin paljon sotaa yksilön tasolla. Luin kertomuksia taistelusta kenttäsotilaiden näkökulmasta. Maan tasolla sodan järjettömyys korostuu. Koska sodassa oli kyse Gigistä ja Henrystä, heidän oli päädyttävä ruudinsavun, mudan ja kärsimyksen keskiöön. Gigi ei voinut olla joukkojaan yläilmoista johtava kenraali tai ylipäällikkö. Gigin oli koettava sodan kauhut ja näytettävä ne myös lukijalle. (Olen tullut siihen tulokseen, että saatan olla ihminen, joka lyö lekalla silloinkin, kun riittäisi vasara tai… sulka. Myönnän. Tykkään tehdä asioista voimallisia. Tykkään sanoa asiani painokkaasti, niin että tulen varmasti kuulluksi.)

Gigillä oli hahmona alusta lähtien hyvin voimakas ääni. Hänestä kasvoi aika ihmeellinen nuori nainen, hirmuisen voimakas ja hirmuisen herkkä yhtä aikaa. Olen kuullut, että Susikuningattaren verenvuodatus tuntuu pahalta, koska Gigi tuntee asiat niin syvästi. Olen tästä pahoillani, ihan oikeasti olen.

Mutta sehän oli myös tarkoituksellista.

Gigi ja Henry -sarja kertoo kahden nuoren ihmisen tarinan näiden kasvaessa lapsuudesta aikuisuuteen. Kasvaminen ei aina ole helppoa, meidänkään maailmassamme. Jokapäiväinen elämä, koulunkäynti, vastuun kasvaminen ja sen ottaminen, kaverisuhteet, ensirakkaudet, pettymykset ja odotukset – se kaikki voi tuntua pahimmillaan sodalta. Tässä mielessä Susikuningattaren sota on heijastus Gigin ja Henryn sisällä käydystä taistelusta. Heidän tapauksessaan kasvamisen vaikeus saa vain aika eeppiset mittasuhteet.

Olisi tuntunut huijaukselta antaa Gigin tapaisen tytön tuntea mitään kevyesti. Gigi ei ole tyttö, joka ihannoi sotaa, vaan joka käy sodan ja selviää siitä hengissä. Siinä on vissi ero. Ehkäpä joku lukijoista tietää, miltä se tuntuu? Ehkä joku teistä on parhaillaan keskellä taistelua? Se saattaa tehdä teistä vahvempia tai sitten ei, mutta se muuttaa teitä joka tapauksessa. Sodan käytyänne olette erilaisia kuin ennen.

Ja ehkä rauha, sitten kun se tulee, ei ole ihan sitä, mitä odotitte… mutta se on rauha. Se tarkoittaa, että sota on ohi, ruuti on laskeutunut ja pilvien seasta pilkottaa sininen taivas. Siitä on hyvä jatkaa.

Kulttuuritalossa Helsingissä järjestetään ensi viikonloppuna, 25.-26.4. populaarikulttuurin ilotapahtuma Popcult. Osuuskumma on siellä myös myymässä kaikkea kummaa ja otin pitkästä aikaa itsekin pöytänakin. Tulkaahan siis katsomaan pöydän antimia ja vaikka moikkaamaan minua, jos ei muuta. ;)

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai miten se meni? Ja miksi mulla on tällainen kuva koneella? Häh?

Ei hyvä ihme taas jollain ollut hauskaa. No tässä kuitenkin se traileri.

Helsingin kirjamessujen Louhi-lavan jo parina vuonna järjestänyt KirjaKallio on julkaissut viime aikoina kirjoituksia, joissa on kritisoitu suoraan tai rivien välistä suomalaisten nuortenkirjojen kaavamaisuutta. Nuoret ovat kokeneet, että heitä aliarvioidaan lukijoina. Yksi kirjoitus, johon ehdittiin viitata nuortenkirjailijoiden pitämässä Grafomania-blogissa, oli ilmeisesti sävyltään tai sisällöltään liiankin äkkiväärä, sillä se on sittemmin poistettu. Harmi.

Keskustelu suomalaisesta nuortenkirjallisuudesta on pehmitettyä hymistelyä aikuisilta aikuisille. Puidaan loputtomiin sitä, miten saadaan pojat lukemaan ja nuoret peleistä kansien väliin, mutta ei olla välttämättä valmiita tarjoamaan sellaisia kirjoja, joita nuoret haluaisivat lukea. Koetaan ehkä, että nuortenkirjallisuuden asema on muutenkin niin huono, että parempi keskittyä positiiviseen ja pitää keskustelu symppiksenä. Tsempataan, tsempataan ja mielellään niin, ettei kenellekään tule paha mieli.

Miksi? Ainakin osa nuorista tuntee, että kirjailijat – heidän omat kirjailijansa, nuortenkirjailijat – ovat pettäneet heidät.

Palataanpa tässä hetkeksi kirjailijuuden todellisuuteen. Nuortenkirjallisuus ei myy. Nuoret lukevat ja kuluttavat kirjallisuutta, mutta he eivät osta sitä. Heidän vanhempansa eivät myöskään osta sitä heille, koska on liian vaikea valita oikeaa kirjaa / ei tunneta nuoren makua tai nykytarjontaa / ”ei nuori kuitenkaan lue, kun ainahan se on vaan netissä eikä sillä ole aikaa” / ainahan on kirjasto (jolla ei ole määrärahoja).

Koska nuortenkirjallisuus myy huonommin kuin lastenkirjat tai aikuistenkirjat, kustantajat joutuvat miettimään tarkkaan, mitä julkaisevat. Kehitys on kaavamaisempaan suuntaan: Ei julkaista mitään, mitä ei voi leimata johonkin sopivaan laatikkoon. Ei julkaista liian vaikeaa, rajua tai hämärää. Ei julkaista sellaista realistista nuortenkirjaa, jonka tapahtumat sijoittuvat jollain tavoin (ajallisesti/paikallisesti) liian kauas arjen normikuvioista, koska ajatellaan, että nuoret oletettavasti haluavat realisminsa pysyvän kotimaassa, tutuissa jutuissa. Ei julkaista sitä tai tätä spefin lajia, koska se ei ole muodissa. Ei julkaista kirjoja, jossa on vähemmän kuin semionnellinen loppu, koska nuoret tarvitsevat toivoa. Halutaan varmoja myyntihittejä, panostetaan isoihin nimiin jne.

Käsikirjoituksia peratessaan kustantaja ottaa huomioon myös aikuisen, joka nuorta todennäköisemmin ostaa kirjan. Siis sen aikuisen, joka haluaa suojella lasta kaikelta pahalta ja ajattelee siksi helposti, että ei hyi mitään kakkahuumoria meidän hellanteltulle, onko tässä kirjassa oikeasti seksiä ja väkivaltaa, ei meidän Tintti-Mooses tämmöisestä välitä, kun en minäkään tästä takakannesta mitään ymmärrä…

Kustantajat ajattelevat myös sitä, mitä suomalaiset nuoret näyttäisivät enimmäkseen lukevan: Amerikan ihmeitä. Myyntimenestyksiä. Taattua tavaraa, josta tietää mitä saa. Elokuvakamaa. Bulkkia. Mille on tilausta, sitä julkaistaan.

Kirjailijat haluavat kirjoittaa nuorille kaikenlaista. Myös pelottavaa, synkkää, omituista, älyllistä, kaavasta poikkeavaa ja muotit rikkovaa. Mutta kirjaa ei voi noin vain kirjoittaa, se täytyy myös saada kustannuskynnyksen yli, ja eritoten nyt, tässä talouden tilanteessa, se on usein hyvin, hyvin vaikeaa. Yhä useammin kuulen jonkun erinomaisen kirjailijan käsikirjoituksen saaneen hylsyn sen takia, että se ei sovi tiettyyn kaavaan, laatikkoon tai odotukseen. Uskokaa pois, se ottaa päähän minuakin.

Joten jos suomalainen nuortenkirjallisuus tuntuu kaavamaiselta, missä on syy? Mitä asialle voisi tehdä?

Kirjailijana toivoisin keskusteluun myös tiettyä tarkkuutta. Mitä on tämä lukijaa aliarvioiva, kaavamainen kirjallisuus, josta puhutaan? En tietenkään nyt toivo, että yksittäisiä kirjailijoita alettaisiin sormella osoittamaan, mutta toisaalta, ei nuortenkirjallisuutta voi niputtaa noin vain yhteenkään. Puhutaanko nyt spefistä, realistisesta proosasta, lyriikasta, mistä? 10+ varhaisteineille suunnatuista kirjoista vai YA:sta? Vai onko ongelma todella koko kentän kattava? Kuinka laaja se on?

Suomalaiset nuoret ansaitsevat hyvää, kiinnostavaa ja heitä puhuttelevaa kirjallisuutta suomeksi. He ansaitsevat kunnollista keskustelua siitä. Siksi toivon, etteivät nuortenkirjailijatkaan tällöin, nuorten sitä vaatiessa, kaivaudu siiliasennossa poteroihinsa hokemaan kädet korvilla: ”Suomessa julkaistaan hyvää kirjallisuutta, Suomessa julkaistaan hyvää kirjallisuutta…” Onko jotain, missä meillä todella olisi parantamisen varaa?

Eri toten toivon, että kustantajat ja vanhemmat ovat kuulolla. Teillä se valta on.

Osuuskumman Kummalogi 2015 on ilmestynyt!

Se löytyy täältä: Linkki

Kummalogissa on esittelyt kaikista Oskin tämän vuoden julkaisuista. Tänä vuonna omia hengentuotteitani löytyy kaikkiaan kolmesta antologiasta (Käärmeenliekit, Kristallimeri ja ROCKNOMICON) sekä neljännesvuosittain ilmestyvistä raapalekokoelmista.

Näistä ensimmäinen, Käärmeenliekit – suomalaisia lohikäärmetarinoita, ilmestyy käytännössä näillä sekunneilla!  \o/ Oman tarinani nimeä jouduin vähän hakemaan, mutta päädyin lopulta siihen, joka kuvaa novellia parhaiten: Hänen kuvansa. Kovaa, kärmehistä kamaa on luvassa antologian verran.

Kristallimeressä ilmestyy tarinani Kaunis Ululian, jonka päähenkilöstä olen ollut itse jotenkin ihan tohkeissani. Erikoinen, ihmeellinen tyyppi.

Mutta tämän vuoden kohokohtani ehkä kuitenkin on tämä:

Virallinen kansi tulossa myöhemmin.

Katsokaas kun olen toinen antologian toimittajista.

ROCKNOMICON

Magdalena Hai ja Hanna Matilainen (toim.)

Antologia

Ilmestyy: Lokakuussa 2015

 

Rock. Roll. Scream. Shout.

 

Suomalaiset rakastavat raskasta musiikkia, eikä kukaan rakasta sitä niin kuin spekulatiivisen fiktion kirjoittajat. Tule kanssamme konserttiin, jollaista et ole koskaan kokenut. Lavasukella riivattujen ja suoruumiiden sekaan. Odota maailmanloppua kaukaiden kanssa. Ja onko tuo Elvis? Vai sittenkin… Cheek? Ei hätää, moshpitissä on tilaa!

 

Antologian kirjoittajia ovat inspiroineet bändit kuten Peer Günt, Twisted Sister, Eluveitie, Satyricon, Danzig, The Almighty, Annihilator, Strops ja Haeritici7o74. ROCKNOMICON on kiitos ja kunnianosoitus raskaalle rockille ja heavy metallille, jotka inspiroivat meitä.

 

”Joko mainitsin, että Kurt Cobain yritti purra naamani irti?”

– Jussi Katajala, Rock ’n’ Roll ei kuole koskaan.

Notta.

Naantalissa järjestetään ke-la 20.-23.5. Kirjahyrrä lastenkirjallisuusfestivaali, ja minullakin on ilo olla mukana kirjailijavieraana. Ohjelmakuvaukseni on seuraavanlainen:

Historiaa, hirviöitä ja höyrypunkia

Kristoffer-Sali, Opintie 2

10-10.45

Kirjava Kettu -palkittu kirjailija Magdalena Hai kertoo, kuinka hänen kirjansa syntyvät.

9-14 v.

Tilaisuus on ilmainen ja yleisölle avoin, jotta tulkaahan kuuntelemaan (ettei mun tarvitse yksinäni jupista).

Turun seudulla on muutenkin kirjallista kivaa tarjolla, sillä lauantaina Brinkkalan sisäpihalla järjestetään Kirja irti! -tapahtuma. Kannattaa siis puhtaasti kirjallisille iloille varata tämä kaunis kevätviikko!

…tehnyt kaikenlaista kuvallista ja sanallista. Yksi kuva kertoo tuhat sanaa ja sanat varaan tällä hetkellä ihan muihin hommiin, joten kuvallinen tiivistys/teaser niistä hommista, joista nyt ylipäätään tässä vaiheessa uskallan mitään sanoa[1]. Kesäkuussa koittava Archipelacon kuumottelee jo.

Käärmeenliekit saa jo e-kirjana Elisa Kirjasta, Into-eBooksista, Aavetaajuuden e-kirjakaupasta ja iTunesta, mutta ilmeisesti ennakkotilauksia voi lykkiä jo tuonne linkistä avautuvaan Osuuskumman Holvi-kauppaan ja fyysinen kirja on maisemissa ihan näinä päivinä. Eka arviokin ehti jo kolahtaa Lukupinoon!

Päivän biisi.

Alkaa olla kesämeininki täällä päässä. Rastas teki pesän pieneen kuuseen työhuoneeni ikkunan edessä ja tuijottaa minua tietäväisesti aina, kun nostan katseeni. Meille on sen pesäpäivien aikana kehittynyt syvä, henkinen yhteys, joten tiedän, mitä se ajattelee: ”Just so you know, I’m watching you, y’hear. No funny business. Understood? Eh? Eh?” Sitten se osoittelee siipisulillaan vuoroin omia silmiään ja sitten minua. (Tai ehkä se ajattelee saman Turun murteella. Vaikea sanoa. Aika mafiatasolla joka tapauksessa ollaan, mitä tulee muniaan hautovien piharastaiden käytökseen.)

[1]Tajusin juuri, että tuon kuvassa olevan ROCKNOMICON-lipun voi tajuta niinkin, että meillä olisi tulossa syksyllä joku järkyttävä rock-tapahtuma ROCKNOMICONIN ympärille. Ei. Se nyt vaan symboloi tuossa kuvallisesti tämänhetkisiä mietteitäni.

Jee, Archipelacon lähestyy ja nyt on ohjelma julki! Minut löytää paikalta pe-su hengaamasta ja Osuuskumman pöydästä, mutta lupauduin myös muutamiin ohjelmiin:

Tuo vetämäni työpaja on aika rento ja epämuodollinen, joten sinne voi tulla vaikka hengähtämään hetkeksi con-hulinan keskellä. Ei tarvitse olla myöskään tekeillä vaihtoehtohistoriallista tai historiallista tekstiä, mutta yleisempää kiinnostusta kehittää maailmoja kyllä.

Muistakaa varoa merihirviöitä! Ne syö teidän namit ja läpyttää teitä evillään.

Minulla on ilo ja kunnia olla mukana tässä Anne Leinosen kokoamassa, suomalaisia, englanniksi käännettyjä novelleja sisältävässä julkaisussa: Usva International 2015. Mukana on kahdeksan kirjoittajaa ja yhtä monta ihastuttavaa novellia. Oma kontribuutioni kokoelmaan on The Brass Bride, jonka useimmat teistä tuntevat nimellä Vaskimorsian.

Tutustu julkaisuun tästä linkistä: Usva International 2015

(suora lataus/download pdf here)

I am thrilled and honoured to be one of the eight authors of Usva International 2015. My humble contribution to this excellent collection of short stories is a strange tale by the name of The Brass Bride, story first published in 2012 in Osuuskumma’s steampunk anthology Steampunk! – Koneita ja korsetteja (”Machines & Corsets”). The Brass Bride (or Vaskimorsian in Finnish), was nominated in 2013 for the Atorox Award, an annual award for the best Finnish SF/F-story.

Con-paikka Alandica ja hotelli Arkipelag, jossa iltabileiltiin.

Eli… Virkeimmät teistä tietänevät, että viikonloppuna iso osa Suomen spefikansasta vaelsi Ahvenanmaalle Archipelaconiin. Kuten aina conien jälkeen, takki on täysin tyhjä ja kesälomalaisen matkajalka vipattaa jo toiseen suuntaan, joten tämä(kin) raportti on vahvasti kuvapainotteinen. En ottanut läheskään niin paljon kuvia kuin olisin halunnut, sillä ohjelmani oli tiukka (joskin antoisa). Kannattaa käydä katsomassa kuvia conin fb-sivuilta ja vaikkapa Osuuskumman fb-sivuilta ja Twitter-tililtä.

Conit ovat ihmeellisiä paikkoja. Sitä tuntee astuneensa johonkin kummalliseen rinnakkaisulottuvuuteen, jossa kaikki ovat yhtäkkiä hirveän kiinnostuneita samoista (omituisista) asioista kuin sinä ja loikkivat riemastuneina syistä, joita ulottuvuuden ulkopuolisten asukkien on vaikea käsittää. Kaikki hymyilevät. Jostain kuuluu laulua. Vastaan kävelee Helinä-keiju.

Ja se on ihan normaalia. Siellä.

Sitten kun tulet pois, et oikein tiedä, miten suhtautuisit arkimaailmaan. Se, mitä on koettu, tuntuu unelta. Ehkä siksi, että suurimman osan aikaa olit maanisessa tilassa, jossa unohdit hyvästä yrityksestä huolimatta syödä ja juoda tarpeeksi ja tietenkin nukuit aivan liian vähän. Kotimatkalla yrität päästää irti rinnakkaistodellisuudesta, mutta se on vaikeaa. Kovin vaikeaa. Sillä samalla kun yrität päästää irti, yrität pitää kiinni. Emmekö me voisi pysyä siinä keijujen ja haltioiden lumotussa maailmassa ikuisesti? Yhdessä? Emmekö me voisi edes yrittää?

Keskellä yötä niityn keskellä jatulintarha. Joku hihhuli myös.

Lilla holmenin voikukannälkäisiä pupuja.

Kesäyön lokki, joka päästi lähelle.

Maailmanvalloitusta suunnittelemassa. Ensimmäinen asia: Iso tykki.

Pidin hurjasti Maarianhaminasta. Ehdottomasti kesäkaupunki, jossa pitää käydä. Kaikki oli niin pientä ja siistiä ja suloista.

J. S. Meresmaa ja Shimo Suntila tekevät salaisia käsimerkkejä.

Cheryl Morganin luento LGBT-supersankareista oli mainio.

Steampunk-hienoutta!

Here Be Monsters.

Otoksia taidenäyttelystä.

Taiteilijoita.

Kimmo Isokosken upean yksityiskohtaisia avaruustöitä.

Se söpöin conittaja.

J. S. Meresmaa, mini-Totoro, omenamehu ja hymy.

Yhytin tukkasiskoni Gaie Seboldin sunnuntaina yhteiskuvaan.

Rakkautta ja raateluhampaita oli yksi antoisimmista paneeleista koko viikonloppuna. Tupa oli täysi ja kaikilla oli hauskaa. Ohjelma-aikaa tälle olisi hyvin voinut varata tunnin lisää.

Lady Loki, aivan ihana.

…aaand I’m off! Perinteinen hyppykuva Alandican edustalla. Kiitos järjestäjille, viikonloppu oli huikea!

Kotimatkallakaan ei ollut ollenkaan hassumpaa. Ensimmäinen todellinen kesäpäivä. <3

Sanon usein, että yksi parhaista asioista, jonka kirjailijuus on tuonut mukanaan, ovat uudet ystävät. Näiden ihmishelmien kanssa oli hyvä arvostaa Tampereella äskettäin avatun museo Milavidan kauneutta… ja kenkiä.

Anni Nupponen, J. S. Meresmaa, Salla Simukka ja Taru Luojola Milavidan pääportailla.

Tampere-viikonloppuni ohjelmassa oli ystävien tapaamista, Lumous ja sunnuntain korkkasi tutustuminen Salvatore Ferragamon elämäntyöhön. 1900-luvun johtavan kenkäsuunnittelijan tuotantoa esittelevä näyttely oli varsin nautittava.

Kuolettavan hieno korko.

Sarvikuonokenkä. Haluan.

OMG-ankka hyväksyy.

Näyttely oli upeasti rakennettu. Pienestä koosta huolimatta katsottavaa riitti.

Eräs Ferragamon kuuluisista asiakkaista.

Näyttelyyn kuului myös suloinen taide-elokuva, jossa kerrottiin Salvatore Ferragamon tarina fantasian keinoin.

Anni Nupponen näkee näkymättömän kengän. Taru Luojola hyväksyy.

J. S. Meresmaan Käärmeenliekit -antologiassa ilmestynyt novelli Hyvä emo kertoo Milavidan rakennuttaneiden von Nottbeckien suvusta.

Lauantain Lumous Dark Market sulostutti sääremme.

Kummat pensaslabyrintissä.

Tämän sateisen päivän voikin sitten käyttää paitsi menneiden retkien fiilistelyyn, myös ROCKNOMICON-novellien toimittamiseen. Komeaa ja korkeaa (karkeaa?) on tulossa!

Yksi tapahtumanaikaisia päähänpinttymiäni oli muuten julistaa useammallekin ihmiselle, että Finnconeja voisi aivan hyvin mainostaa (kirjamessujen jälkeen) Suomen suurimpana kirjallisuustapahtumana, sillä sitähän se on. Noin isoa häppeningiä ei tässä maassa muita ole, ja painopiste ohjelmassa on ehdottomasti juuri kirjallisuudessa.

Näin kirjoittaa kirjailija ja kääntäjä J. Pekka Mäkelä blogipostauksessaan Archipelaconista. Sama ajatus tuli myös meidän porukkamme mieleen aurinkoisessa Maarianhaminassa, juostessamme hikipäässä kirjallisuusaiheisesta paneelista toiseen. Ehkä Archipelaconissa oli jotain, joka toi asian ikään kuin paremmin framille?

Kirjailija ja hänen tukkansa mahtuvat juuri ja juuri kuvaan.

Kumma kirjallisuus ei ole enää niin karsastettua kuin männävuosina. Johanna Sinisalo kertoo tässä Länsi-Suomen artikkelissa, kuinka uuskummasta ja suomikummasta on tulossa pikkuhiljaa valtavirtaa. Ajat ovat muuttumassa – ehkä – myös conien suhteen. Viime vuoden Finnconissa Jyväskylässä oli mukana omalla pöydällään Poesia, mikä huomioitiin ilahtuneena mm. Osuuskumman pöydässä. Runouden ja spefin kaunis yhteenliittymä, Antti Salmisen Lomonosovin moottori voittikin vuoden 2015 Tähtivaeltaja-palkinnon. Kirjastot ovat jo olleet näkyvästi mukana monissa coneissa, ja kirjavinkkarit ovat järjestäneet Finnconeissa vinkkaustilaisuuksia sekä lapsille ja nuorille että aikuisille.

Vielä coneja ei kuitenkaan mielletä samanlaisiksi kirjallisuustapahtumiksi kuin vaikkapa Sastamalan vanhan kirjallisuuden päivät, Annikin runopäivät tai Elävän kirjallisuuden festivaali Tampereella. Mikä on oikeastaan hämmästyttävää, kun sitä oikein ajattelee. Finnconia ei juuri koskaan mainita listauksissa, joissa mainostetaan kesän kirjallisuustapahtumia. Archipelaconia, Finnconia tai muita spefikirjallisuustapahtumia ei ole mainittu myöskään Suomen kirjailijaliiton tapahtumasivulla. Suomen nuorisokirjailijat ry ei osallistu tapahtumaan. Suomalaiset kustantajat, agentit yms. loistavat tapahtumissa… poissaolollaan. Vertailun vuoksi: Archipelaconissa järjestettiin ruotsalaisen kustantamo Styxx Fantasyn ”manuspitsch”-tilaisuus uusille kyvyille ja käsikirjoituksille.

Muutamia asioita Finnconista:

• Finncon järjestetään vapaaehtoisvoimin, vuorovuosina Helsingissä, Jyväskylässä, Turussa ja Tampereella.
• Helsingin Finnconin 2013 kävijämäärä oli yli 10 000 yksittäistä kävijää, muissakin kaupungeissa kävijämäärät yltävät useisiin tuhansiin.
• Finncon on nimenomaan kirjallisuuteen keskittyvä tapahtuma, jonka kunniavieraat ovat kirjailijoita ja suurin osa ohjelmasta keskittyy kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen. Itse olen näinä muutamana con-vuotenani osallistunut paneelikeskusteluihin, jotka koskivat mm. YA-kirjallisuutta, steampunk-kirjallisuutta, genre cross-overeita, vähemmistöjen esittämistä ja esiintymistä kirjallisuudessa, kirjasarjan kirjoittamista, kirjailijan urakehitystä…
• Monet spefiharrastajista ovat aikuisia, usein pitkälle koulutettuja ihmisiä, mikä näkyy luentojen ja paneelien yleisessä tasossa.
• Tapahtumina Finnconit kuitenkin ovat ns. matalan kynnyksen tapahtumia. Ne ovat pääsymaksuttomia ja aloittelijaystävällisiä.
• Finnconit ovat myös kansainvälisiä tapahtumia. Kunniavieraina tapaa olla sekä suomalaisia että ulkomaisia kirjailijoita (mm. sellaiset pienet nimet kuin Terry Pratchett, 1993, Neil Gaiman, 2000, ja George R.R. Martin, 2009), mutta myös osa muusta (ei-kunniavieraiden) ohjelmasta järjestetään englanniksi (näin ainakin Helsingissä). Archipelacon olikin sitten aivan oma juttunsa, ja luulen, että puhuin conin aikana lähes yhtä paljon englantia kuin suomea. Siltä se ainakin tuntui.

Ehkä ”vikaa” on myös fandomissa. Ehkä spefistit ovat itsekin tottuneet ajattelemaan coneja erillisinä muista kirjallisuustapahtumista. Finncon on niin iso, ja niin selkeästi oma tapahtumansa, että harrastajilla ei ole edes tarvetta mainostaa sitä kirjallisuuspiireille. ”Tämä on meidän juttu.” Niin onkin. Finncon porskuttaa ja poreilee. Kyse onkin nimenomaan perinteisen kirjallisuusskenen häviöstä. Kun jätetään huomiotta Finncon, sivuutetaan valtava määrä potentiaalia ja innovaatiota, kirjallisuuskeskusteluita, nousevia kirjailijoita, mitä tapahtuu ja missä. Fandom-aktiivit tulevat vuosi vuodelta ammattitaitoisemmiksi, ja tapahtumat, joita he järjestävät, tulevat yhä kovemmiksi. Archipelacon oli tästä hyvä esimerkki.

Coneissa kulkeva väki on omistautunutta. Finnconissa on yhden katon alla kymmenentuhatta ihmistä, jotka ovat kolme päivää putkeen tosi intsinä kirjoista. Jotka kaivavat kuvetta (vaikka laihaakin), kun löytävät myyntipöydästä teoksen, jota rakastavat. Tai jotka ostavat kirjan, koska se vaan vaikuttaa kiinnostavalta. Yhä useammin Osuuskumman pöydässä käy ihmisiä, joille on tärkeää tukea nimenomaan suomalaista kirjallisuutta ja sen tekijöitä. Spefistit ovat tiedostavia. He lukevat paljon, joten heillä on näppituntumaa ja tietoa siitä, mikä on juuri nyt in, mikä on tulossa ja mikä on jo vähän passé. Vanhoja kettuja ja uusia lukijoita, uusia tekijöitä, tutkijoita ja cross-over taiteilijoita, eikä yhtään randomtyyppiä, jota ei paljon jaksa niinku nappaa joku lukeminen.

Jos ja kun Worldcon saadaan Helsinkiin vuonna 2017, ehkä se listataan jo kirjallisten kesätapahtumien joukkoon? Ehkä media huomioi tapahtumasta myös sen kirjallisen sisällön, eikä vain näyttävimpiä cossaajia (vaikka he ovatkin upeita)? Ehkä kustantajat mainitsevat kainosti somessaan, ketkä heidän kirjailijoistaan ovat esiintyjien listoilla? Tai mitä jos he olisivat siitä yhtäkkiä tosi innoissaan? Niin kuin me kirjailijat olemme?

Miksi me sitten olemme niin innoissamme? Miksi erilaisten kirjallisuusalan toimijoiden ja kustannusväen pitäisi innostua coneista?

Ensi vuonna Finncon järjestetään Tampereella. Kehotan kaikkia epäileviä tuomaksia piipahtamaan. Jutelkaa ihmisten kanssa ja käykää kuuntelemassa ohjelmia. Haistelkaa tuulia. Nähkää ihastuttavat cossaajat ja kummalliset kledjut, joita harrastajilla on päällään, mutta nähkää myös niiden ohi. Finncon on kirjallisuustapahtuma par excellence.

(Lukuelämysvinkki: Lykkää musa käyntiin tuosta alta ennen kuin alat rullata kuvia alaspäin. / Play that funky music white boy.)

Vuosi 2015. Aamunkoitto. Loputon soraerämaa.

Autio taivas, hiljaisuus. Ilmassa löyhkää koneöljy ja tiepöly.

Kunnes taivaanrannassa näkyy… hahmo.

Tämä on maa, jossa naiset ovat armottomia, aseet tummanpuhuvia ja jossa suurikokoiset rusakot kaluavat turhaan kuolleiden luita.

Tämä on…

…Masku.

”Mad Kitty” Lomax. Etsintäkuulutettu rikoksista epäihmisyyttä vastaan.

Suloinen vain siihen pisteeseen, jossa kaikki suloisuus lakkaa.

”Crazy-Eyes” Agathea…

Vaarallisin nainen Aurajoen tällä puolen.

Magdalena ”O’Hai”. Tämä taparikollinen on etsintäkuulutettu useista kirjallisista murhista, genrerajojen sotkemisesta ja…

…sopimattomasta käytöksestä.

Mutta vaikka kivierämaa on julma, näiden naisten sydämessä elää toivo. Kenties jonain päivänä he löytävät tien Hiekkakuopille.

Tarut kertovat, että siellä elää onnellisten kesälomalaisten kansa. Sulassa sovussa, kirkkaan veden ympäröimänä, maaten päivät pitkät rantoja peittävillä, auringon kultaisiksi paahtamilla hiekoilla. Muinaiset ovat kertoneet jopa tarinoita… Virvokekojusta. Mutta siihen asti…

Tule mukaani, jos tahdot elää.

.

.

Meillä on tuossa naapurissa iso tietyömaa. Tokihan se piti käyttää miljöönä hyväksi. – Massive road works nearby demanded a Mad Max inspired photo shoot.

Kuvat: Magdalena Hai, Mad Kitty Lomax, Crazy-Eyes Agatha. Kuvanmuokkaukset: Magdalena Hai.